Steampunk! Höyryä ja Helvetinkoneita; Steampunk! Silintereitä ja Siipirattaita

Itse otin kokeeksi lukuun kaksi novellikokoelmaa [b]Steampunk Höyryä ja helvetinkoneita[/b] ja [b]Steampunk Silintereitä ja siipirattaita[/b]. Näitä on ilmestynyt kolmaskin Steampunk Koneita ja korsetteja, mutta sitä ei valitettavasti ollut meidän kirjastossa saatavilla. Novellikokoelmat on koottu kokonaan kotimaisilta kirjoittajilta, mutta antavat kattavan kuvan höyrypunkista. 

Itse odotan höyrypunkilta Sherlock Holmesmaista tunnelmaa ja ehkä hivenen samantapaista kirjoitustyyliäkin yhdistettynä Wild Wild West tyyliseen toimintaan ja The League of Extraordinary Gentlementin tyyliin. Novellit olivat eritasoisia, mutta mikään ei oikein vastannut odotuksia. Toki aina useamman kirjoittajan kokoelmista jokainen löytää ne suosikkinsa. Monista novelleista pidin, nimenä kyllä jäi mieleen vain ennestään tuttu Magdalena Hai, mutta osassa tuntui, että tarina ei ollut pääosassa vaan kummalliset keksinnöt. Ikään kuin kyseessä olisi erittäin teknologia painotteinen scifi, jossa jokainen teknologinen uudistus selitetään lukijan ihmeteltäväksi yksityiskohtaisesti. Minä en erikoisemmin välitä siitä scifin alalajista, joten ei ole ihmekään ettei vastaava tyylilaji aukea höyrypunkissakaan. Monessa mielestäni tarina, taikuus ja teknologia ei sulautunut yhteen kuten esimerkiksi Philip Pullmanin Universumien tomussa, jossa Lyran maailma vain on, eikä sitä selitetä juuri sen kummemmin. 

En ehkä vielä voi itseäni steampunkin faniksi sanoa, mutta ei kokoelmat kuitenkaan kylmäksi jättänyt. Novellit kun eivät muutenkaan ole minun juttuni. Jostain syystä keskittymiskykyni ei oikein riitä novelleiden lukemiseen. Pitääkin nyt yrittää löytää genren kirjoja luettavaksi. Näitä novellikokoelmia suosittelen kyllä kaikille genrestä kiinnostuneille. 

Umberto Eco:Ruusun nimi

Otin tämän kirjastosta ajatuksena, että tuleepa tämäkin luettua. Kirjan alkupuolen lukeminen oli tuskaa, hitaita selontekoja kerettiläisyyden olemuksesta, pohdintoja tiedonjanosta ja sen oikeutuksesta, väittelyitä Kristuksen köyhyydestä tai siitä nauroiko Kristus. Kerettiläisyyden osuus tarinassa jäi sivujuonteeksi, mutta naurun olemuksella oli suurestikin tekemistä loppuratkaisun kanssa. Kuten myös sillä onko tieto hyvästä vai pahasta. 

Nuori benediktiinimunkkikokelas Adson saapuu italialaiseen luostariin yhdessä mentorinsa Fra Williamin kanssa. Apotti pyytää heitä selvittämään murhenäytelmän, joka luostarissa on sattunut joitakin päiviä aikaisemmin. Tapaus ei kuitenkaan jää ainoaksi ja veljien ruumiita löytyy pian lisää. Kaikki näyttää liittyvän luostarin salaperäiseen kirjastoon ja etenkin siellä olevaan tiettyyn käsikirjoitukseen. 

Kirjan päähenkilöt, nuori Adson ja Fra William tuovat paikoin mieleen kuuluisia salapoliisipareja kuten Holmes ja Watson, Poirot ja Hastings. Fra Williamin päättelykyvyt yltävät kyllä salapoliisinerojen tasolle ja hän on lähes yhtä totuuden janoinen ja anteeksiantamaton virheilleen. Ja Adson toimii peilinä, jolle William päätelmiään esittää ja joka tekee omia tarkkoja havaintojaan ymmärtämättä niiden merkitystä. 

Kirjan puoleen väliin saakka olin varma, etten enää koskaan Econ kirjoihin tarttuisi. Vaikka sinänsä mielenkiintoisia nuo pitkät pohdinnat olivatkin, olivat ne myös aika työlästä luettavaa ja mielestäni hyvän tarinan kerronnan tiellä. Lukiessa oli sinänsä mielenkiintoista pohtia kerettiläisyyttä ja noitavainoja historian ja etenkin 200 vuotta myöhemmin tapahtuneen uskonpuhdistuksen näkökulmasta. Kerettiläisten tapojen kuvaus vastaa myös minun aikanaan uskontunnilla lukemaa roomalaisten kirjoittamaa kuvausta kristinuskosta mm. vastasyntyneiden uhraamisen ja vastaavien taikamenojen osalta. Jäin pohtimaan olivatko kerettiläisten tavat lopulta sen kummempia vai vain valtaa pitäneen kirkon vääristämiä. Uskonpuhdistushan lopulta on johtanut tiedon vapaaseen leviämiseen, vääränkin tiedon, ja saatavuuteen kaikille, myös niille jotka käyttävät sitä väärin. Ja vapaan tiedon leviämisen myötä uskonto on pitkälti menettönyt merkityksensä, eikä uskonto ja pelko ole enää keino hallita kansaa, mitä teemoja Ruusun nimikin käsittelee. Kenelle tieto kuuluu, kuka sitä saa käyttää? 

Naisen mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä kirjan kuvaamana aikana ovat olleet melko olemattomat. Naisasiaan kirjassa ei kummemmin puututa, mutta aika hurjalta tuntui nykyaikana ajatus naisen synnillisyydestä ja pahuudesta. Nainen oli automaattisesti paha ja viekas, jotain mitä piti kahlita ja hallita. 

Kirjasto on minulle pyhä paikka. Jo pelkkä pieni kunnan kirjastokin halpoine tusinapokkareineen saa aikaan pohjattoman onnen tunteen. Miten ihmeellinen onkaan täytynyt olla kirjassa kuvatun luostarin labyrinttikirjasto, jossa huone huoneen perään on käsinkirjoitettuja ja kuvitettuja nahkaselkäisiä, metallihelaisia kirjoja ja pergamenttikääröjä. Minkälainen aarre sen on täytynyt olla aikana jolloin painettua sanaa ei käytännössä ole ollut vaan kirjat on pääosin kopioitu käsin. Tieto on ollut harvojen etuoikeus. 

Kirjan loppupuoli, vaikka sinnekin joitakin pitkiä pohdintoja eksyikin, eteni rivakammin ja myönnän kyllä Econ ansiot kirjoittajana. Saatan hyvin uteliaisuutta tarttua kirjailijan teoksiin toistekin. 

Zootropolis

Jotenkin tämä elokuva päätyi ehdottomasti katsottavien listalle, vaikka juoni suurkaupungin ensimmäisestä kanipoliisista ei oikein iskenytkään. Ja kerran ei lasten kanssa käyty katsomassa elokuvateatterissa, ostettiin omaksi 3d:nä. (Säästettiin muuten 5,85 € ja jos miehelle lasketaan lippu, säästöön saa lisätä 12 €.) 

Leffa kertoo Zootropoliksen ensimmäisestä kanipoliisista, joka määrätään parkkipirkoksi. Judy Hops kuitenkin uskoo unelmiinsa ja tietää olevansa oikeuden puolella. Hän pääseekin jutun jäljille, josta muilla poliiseilla ei ole hajuakaan. Avukseen hän saa kieron ketun, Nick Wilden. 

Elokuvassa on Poliisiopistomaisia fiiliksiä ja se on taattua Disney laatua. Mainio niin animaatiojälkeä kuin ääninäyttelyä myöden. Me katsoimme suomeksi puhutun version, koska poika ei edelleenkään lue tekstejä. 

Lautapelejä

Meidän kirjastosta saa lainattua lautapelejä. Mukaan tarttuikin tällä kertaa kolme peliä, joista ensimmäisenä pääsi testiin Kaleidos. Peliin kuuluu 10 kuvalaattaa, tiimalasi ajan ottoon, kirjainkorttipakka, muistilehtiö ja lyijykyniä. Peli-idea on yksinkertainen. Valitusta kuvasta pitää tietyn ajan kuluessa löytää mahdollisimman monta tietyllä kirjaimella alkavaa sanaa. Pelissä ei niinkään pärjää se, joka löytää eniten sanoja vaan se, joka keksii omapeäisempiä ilmauksia asioille. Toki muiden pelaajien hyväksymissä rajoissa.

Heti ensimmäisen pelin jälkeen todettiin, että tiimalasi on huono ajanottoon. Kukaan ei ehdi seurata tiimalasia. Käytimme puhelinta kahden minuutin ajastuksella, hälytys päätti kierroksen. Peli on mainio. Sopii monen ikäisille, myös seurapeliksi aikuisten illanistujaisiin. Ehdottomasti omaksi hankkimisen arvoinen. 

Toinen mukaan tullut peli oli Alfapet. Alfapet on perinteinen sanapeli, jossa ruudukkoon muodostetaan sanoja satunnaisesti valituista kirjaimista. Tämän pelaaminen onnistui hieman sovelletuin säännöin 9- ja 10- vuotiaiden kanssa, emmekä kovin tarkkoja olleet sanojen laadusta miehenkään kanssa pelatessa ja pelasimme muutenkin vähän sovelletuilla säännöillä. 

Peli oli sen verran mukava, viihdyttävä ja hauska, että hankimme kotiimme sekä Alfapetin että Scrabblen. Pelit ovat miltei identtiset, Scrabblessa vain peliruudukko on Alfapetin ruudukkoa pienempi ja kirjaimia taitaa olla vähemmän. Kurjainten pisteytys ja suhde on myös meidän mielestämme Scrabblessa parempi. 

Viimeisenä lainattuna pelinä lautapeli King of Tokyo, joka näistä oli yhdeksän vuotiaan pojan suosikki. Enkä ihmettele. Peliä pelataan erilaisilla hirviöillä, mukana Godzilla, avaruushirviöitä, King Kong jne. ja tarkoituksena on taistella toisten pelaajien kanssa Tokion herruudesta. Säännöt olivat alkuun hieman epäselvät, mutta päästiin peliä pelaamaan kuitenkin.  9- ja 10-vuotiaiden kanssa ei oikein strategiseen taistoon päässyt, heidän kanssaan pelaaminen meni lähinnä elämäpisteiden vähentämiseen toisilta pelaajilta. En osaa sanoa, olisiko pelissä enemmän strategisia ulottuvuuksia aikuispelaajien kesken tai isommalla porukalla. Ihan viihdyttävä peli kuitenkin, lainaamme tämän varmasti uudestaankin. 

Colin Meloy: Sysimetsä

Prue elää aivan tavallista elämää, kun yhtäkkiä jotakin tavatonta tapahtuu. Varikset sieppaavat hänen pikkuveljensä ja kuljettavat hänet Tiettömään Korpeen, metsään, jonne ihmiset vain eivät mene. Prue kuitenkin haluaa pelastaa veljensä, ja metsässä häntä odottaakin monta yllätystä.

Tämä oli hyvä kirja. Kirjoitustyyli oli melko rauhallinen, mutta tarina eteni sujuvasti. Kieli oli hyvää. Prue ja Pruen mukaan tullut ystävä Curtis, ehkä henkilöinä ärsyttivät alkuun. Ja toki Pruen vanhemmatkin, jotka sysäsivät pikkuveljen Pruen harteille, mutta nämä kaikki olivat ihan pikkuseikkoja.

Kirjassa on yllättäviä käänteitä. Se on samalla satu ja fantasiaa ja toi monin paikoin mieleen Narnian. Kirja on kuviettu, mukana on ihania kiíltäväpintaisia värikuviakin, mutta minut tarina ahmaisi niin mukaansa, etten juurikaan kuvitukseen ehtinyt keskittyä. Kansikuvakin olisi antanut viitteitä Sysimetsän asukkaista, jos sitä olisi vaivautunut tutkimaan.

Suosittelen ehdottomasti. Täytyy yrittää saada oma yksitoista vuotias lukemaan tämä. Vanhemmille lapsille saattaisi käydä ääneen luettuna iltasatunakin.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Tämä oli pitkään lukulistalla, ennen kuin sain aikaiseksi varata sen kirjastosta. Poirot ei varsinaisesti ole suosikkini, olen aina pitänyt enemmän Neiti Marplesta, vaikka on Poirotillakin ollut ne hyvät hetkensä.

Kirja itsessään on hyvä, mukaansa tempaava ja nopeasti luettava. Juoni on ehkä aavistuksen liian monimutkainen ja loppuratkaisu tyyliä eipäs sittenkään, mutta silti erittäin viihdyttävä ja mukava tarina. Kertojana toiminut rikosetsivä Catchpoolkin kertoo tarinaa ajoittain hivenen sarkastisesti ja kärsimättömästi. Ei minua sinänsä häirinnyt itse Poirotkaan. Poirotkin on melkein tarpeeksi Poirot. Silti jäin kaipaamaan Agatha Christien ääntä. Yksityiskohdat kyllä sopivat, mutta kokonaisuudesta puuttuu Agatha Christien ääni, tyyli kirjoittaa. Voi se olla suomennoksessakin, mutta jotain tästä jäi kuitenkin puuttumaan.

Näitä on kai tullut jo toinenkin. Luulen, että luen senkin kaikesta huolimatta.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Vihdoin sain kolmannen osan luettua lapsille iltasaduksi. Kolme ensimmäistä osaa Pottereista ovat mielestäni parhaat ja sen lisäksi samaan yltävät vain Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset. Seuraavia osia mieleni ei niin tekisi edes ääneen lukea, minusta oli niin puuduttavaa lukea itseksenikin tanssiaisista, suhdesotkuista ja Hermionen ja Harryn ja Ronin riidoista. Lapset vain olivat kovasti sitä mieltä, että iltasaduilla jatketaan Potter-linjalla.

Neil Gaiman: Fragile Things

Pitkästä aikaa luin englanniksi.En tiedä pitäisikö nyt alkaa lukemaan enemmän englanniksi vai jättää englanniksi lukeminen kokonaan, sen verran tahmeaa oli lukea englanninkielistä kirjaa pitkästä aikaa. Hyllystä löytyy kyllä muutamia englannin kielisiä kirjoja, joita ei suomennoksina saa, joten jälkimmäinen vaihtoehto ei luultavimmin tule onnistumaan.

Fragile Things on novellinkokoelma, jossa on hyvinkin erityyppisiä novelleja ja runojakin. Pidin suuresti Gaimanin Newerwherestä (se pitäisikin lukea uudestaan) ja Stardustista ja Coralinesta ja Haustausmaanpojasta ja American Godsista. Tämäkään ei huono ollut, mutta jotenkin novelleihin oli vaikeampi päästä sisälle. Ne eivät temmanneet mukaansa, niin kuin Gaimanin romaanit. Toki novellit noin muutenkaan ei ole oikein minun juttuni. Minun on hivenen vaikea keskittyä kokonaiseen kirjaan, jossa on vain lyhyitä juttuja. Tässä oli kyllä monta hyvääkin.

Irmelin Sandman Lilius: Tullen matka etelään

Tämä kirja toi mieleeni Narnian ja prinssi Kaspianin matkan maailman ääriin. Kuningas Tulle ei muista äitiään. Hän tietää tästä vain tarinat, joita on kerrottu. Toisten mukaan äiti oli vain orjatar, eikä Tullelle olisi kuulunut mitään äidin perintöä. Toisten tarinoiden mukaan hän on kaukaisen maan prinsessa, jonka Tullen isä on pelastanut. Etelästä äiti oli kuitenkin kotoisin, sen Tulle tietää varmaksi ja siksi hän varustaa laivansa matkaan. Jo ensimmäisessä pysähdyspaikassa Tulle miehistöineen joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja yksi Tullen miehistä saa surmansa. Tulle kokee tästä syvää syyllisyyttä ja jatkaa matkaansa yksin. Miehistö uskoo hänenkin kuolleen. Lopulta Tulle löytää äitinsä, oppii ettei totuuskaan ole aina yksiselitteistä ja aloittaa kotimatkansa.
Monitasoinen kirja, joka oli kauniisti kerrottu. Pidin.

Irmelin Sandman Lilius: Kuningas Tulle

Pitihän tämäkin sitten lukea, kun olen nyt muutenkin lukenut Irmelin Sandman Liliuksen tuotantoa. Kuningas Tulle kertoo Tulavallin kaupungin perustajasta kuninkaan poika Tullesta. Tullen vanhemmat velipuolet ajavat nuoren Tullen pois isänsä kodista ja Tulle pyytää mukaansa äidin perintönään 12 vuohta. Vuohineen Tulle suuntaa metsään, jonne hän perustaa valtakuntansa, josta pikkuhiljaa kasvaa vauras ja hyvin voiva. Tullen velipuolet käyvät sotaa keskenään ja Tullen valtakunta ottaa vastaan sieltä paenneita ihmisiä.
Lopulta toinen Tullen veljistäkin löytää tiensä Tuntulaan. Hän yrittää väkivalloin anastaa Tullen valtakunnan ja kieroin konstein lopulta puhuu Tullen mukaansa sotaretkelle vanhinta veljeään vastaan.
Kirja on kiehtova ja yksinkertaisuudessaan kaunis. Irmelin Sandman Lilius olisi tosiaan pystynyt luomaan Tolkieninkin veroisia fantasiamaailmoita, mutta jotenkin hänen pelkistetty tyylinsä vaikuttaa lukijan. Teokset ovat kuitenkin liian ohuita ollakseen eeppisiä ja siksi ne ovat melkoisen unohdettua lasten ja nuorten fantasiaa. Minä kuitenkin pidän näistä.

Irmelin Sandman Lilius: Yön hevoset

Tämä kirja päättää Rouva Suvi-trilogian, jonka edellisiä osia olivat Kultakruunun kuja ja Kullantekijän kammiossa. Halterin tyttöjen elämää kuvitteellisessa Tulavallin kylässä kuvataan edelleen. Nyt päähenkilönä on Silja, joka lupaa auttaa ensimmäisen osan lopulla isänsä kanssa merille paennutta Lassea selvittämään mitä Gripanderin talossa on tekeillä. Puro on saastunut jokea myöden ja ihmiset ovat vihaisia ja salamyhkäisiä.

Tämä oli taas oikein onnistunut sekoitus arkea, tosin menneiden aikojen arkea ja satuja ja taikuutta. Kirjaa ja sen tunntelmaa on vaikea kuvailla, osaan vain sanoa, että nautin sen lukemisesta.

Marjatta Kurenniemi: Putti Puuhkajasaarella

Onneli ja Anneli kirjoista tutun Putti Vaaksanheimon seikkailu Puuhkajasaarella. Putin seikkailuista on toinenkin kirja, Putti ja pilvilaivat, mutta se jäi nyt lukematta. Ehkä luen sen myöhemmin.

Muistelin pitäneeni tästä ja toisesta Putti kirjasta lapsena, eikä kirjan tarinassa nytkään ollut isompia vikoja. Putti on reipas ja rohkea päähenkilö, juuri sopiva joutumaan yllättäviinkin seikkailuihin.

Herra Vaaksanheimo löytää kirjastostaan kummallisen pillin ja puhaltaa siihen. Pillin puhalluksen seurauksena pihamaalle ilmestyy kummallinen puu, jota tutkiessaa herra Vaaksanheimo saa huomata, ettei kyseessä olekaan puu eikä lintu vaan puuhkaja. Puuhkaja nappaa herra Vaaksanheimon mukaansa ja kuljettaa tämän Puuhkajasaarelle, jossa herra Vaaksanheimo tapaa enonsa Vatti Vähätyisen.

Ruusukujallakin on taas ongelmia, joihin keksijä Vekotiitus keksii ratkaisun yhdessä Vatti Vähätyisen kanssa. Vaaksanheimot kuitenkin toteavat kaipaavansa rauhallisempia aikoja ja maisemia ja päättävät muutta kokonaan Puuhkajasaarelle. Pienten apua kuitenkin taas tarvitaan Ruusukujalla ja Putti seikkailuineen saa olla pääosassa.

Putin seikkailut Puuhkajasaarella on ihan mukava kirja. Aivan samalla tavalla en siitä kuitenkaan pitänyt kuin lapsena. Aivan varma en ole, törmäsinkö jo lapsena samoihin ongelmiin kuin nyt lukiessa. Marjatta Kurenniemellä, vaikka hän kirjoittaakin hyviä satuja, on aina opettavainen ja hieman saarnaava ote kirjoittamisessaan. Satuun eksyy mukaan luonnon saastumista ja tuhoutumista ihmisten toimesta. Se ei sinänsä ole huono, ikävistäkin asioista pitää voida kirjoittaa ja lastenkin on hyvä niistä tietää, mutta Marjatta Kurenniemen satujen tarjoamat ratkaisut ovat ainakin aikuislukijan silmään liian yksinkertaisia. Kuten Putti Puuhkajasaarella kirjassa ennen löytymätön alkuaine, joka puhdistaa luontoa. Tai dinosaurus, joka rakastuu kaivinkoneeseen. Tässä ehkä liika rikotaan sadun kaavaa, vaikka puhtaasti sadun maailmassa liikutaankin. Perinteisissä saduissa pahakin esitetään symbolisessa muodossa, Marjatta Kureniemen kirjat yhdistävät satua ja arkea ja minulle ainakin pieni ääni sanoo, ettei ratkaisut ole realistisia. Sanoi jo ehkä lapsena. Ei ole ihmelääkkeitä ahneuteen.

Toinen seikka, mikä kirjoissa pistää silmään on tyttöjen kuvaus. Putilla nyt on neuvokas pikkusisar Mini, mutta Putin toinen sisko Lilli on niin perinteinen tytön kuva ja reippaan Putin vastakohta, että se ärsyttää. Ärsytti jo lapsena.

Irmelin Sandman Lilius: Kullantekijän kammiossa

Bonadea menee piiaksi Gripanderin taloon oudolle vierasmaalaiselle herra Turiamille. Herra Turiamin huhutaan olevan velho, ja Bonadea pääseekin auttamaan erilaisissa alkemistisissa kokeiluissa, joista on jälkeenpäin vaikea sanoa, mikä oli totta ja mikä unta tai kuvitelmaa. 

Samaan aikaan Halterin tyttöjen äiti sairastuu. Sanna käy työssä savenvalajalla, ja Silja ja Sissela huolehtivat kodista. 

Fantasia, todellisuus, tosi ja kuvitelma kietoutuvat miellyttäväksi kertomukseksi, joka jättää lukijan vastuulle, mihin haluaa uskoa. Kieli on todella kaunista, niin kaunista että toivoo, että Irmelin Sandman Lilius olisi kirjoittanut jotain Mestaritontun tyylistä. Kirjan arkisuudessakin on vahvasti sadun ja taikuuden tuntu, mutta juuri arkisuus estää kertomusta kehittymästä huikaisevaksi saturomaaniksi ja tarina jää jollain tapaa määrittämättömäksi, vaikeaksi sijoittaa ja lokeroida. Pidin tästä kyllä ja luen lisääkin. 

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Sattumalta kirjastosta käteeni osunut kirja, ja olihan se lainattava. Aikoinaan on kuitenkin Annat ja Runotytöt tullut luettua, vaikka kirjailijan myöhemmin suomennettuja teoksia en olekaan lukenut. Pitkälti tämä kirja tuntui siltä kuin olisi tavannut vanhan ystävänsä vuosien jälkeen. Yhä samanlainen ja kuitenkin erilainen. 

Varsinaisesti tässä ei juurikaan kerrota Annasta ja Annan perheestä. He ovat enemmän sivuosassa. Jos kirjasta joku päähenkilö pitää nimetä, se on ehdottomasti Susan Baker, Blythejen taloudenhoitaja, joka mainitaan kyllä jokaisessa novellissa. Kirja on tosiaan novellikokoelma, jossa kerrotaan erilaisista Glen st. Maryn ja lähiseudun asukkaista. Novellien välissä on Annan jaAnnan pojan Walterin kirjoittamia runoja ja runojen jälkeen Blythen perheenjäsenten ajatuksia ja kommentteja. 

Vaikka novellit eivät Blyrheistä kerrokaan, tohtori Blythe ja tohtorinna ja heidän lapsensa mainitaan kyllä. Tällä tavalla perheestä saa aivan uuden kuvan, toisinaan ihailevan, toisinaan katkeran ja kateellisen. 

Runoihin en juurikaan jaksanut tällä lukukerralla paneutua, mutta luulen että palaan tähän uudestaan. Nyt tekisi mieli lukea kaikki Annat uudestaan (miksei Runotytötkin) ja etenkin myöhemmin kirjoitetut Annan perhe ja Anna opettajana, jotka nekin on suomennettu vasta 2000-luvulla. Toisaalta olisi mielenkiintoista lukea myös myöhemmin suomennettua tuotantoa.  Annan kaksi ensimmäistä osaa löytyisi kyllä puhelimesta e-kirjoinakin, hmm...

David Walliams: Gangsterimummi

Gangsterimummi kertoo Benistä, jonka vanhemmat aina perjantaisin vievät mumminsa luokse. Benistä mummi on tylsä, ja muuttaakseen lapsenlapsensa käsityksen mummi alkaa sepittää tarinaa, jonka mukaan hän onkin jalokivivaras. Tarina ryöstäytyy käsistä, kun Ben ja mummi alkavat oikeasti suunnitella kruununjalokivien ryöstämistä. 

Tarina on paikoitellen hyvin epäuskottava, mutta en tiedä inko uskottavuus edes tarpeen tämmöisessä tarinassa. Uskottavuutta enemmän olisin ehkä kaivannut mummin ja Benin välille jotain todellista sidettä. Vanhusten ei tarvitse olla tylsiä, vaikka he eivät jalokivivarkaita olisikaan. Tai että tylsätkin vanhukset ovat arvokkaita sellaisenaan. Ja kyllähän kirja sitäkin aihetta käsittelee. Toisella tapaa kirjoitettuna se olisi ollut aivan eri kirja. 

Pidin tästä enemmän kuin Pojasta ja mekosta. 

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät

Tämä sattui kirjastosta käteen kiinostavan nimensä puolesta. Myönnän, minä vain tykkään erikoisen kuuloisista ja kiinnostavista nimistä kirjoissa. Kauhua en ollutkaan hetkeen lukenut.

Kirja oli sinällään ihan kelvollinen, sisälsi erillisiä novelleja, mutta melko tyypillinen kauhukirja. Ja kauhu ei genrenä nykyään oikein iske. Ensimmäinen novelli toi mieleen Kingin yhden kertomuksen vähän samalla idealla ja toteutuksella. Tämä vain päättyi huonommin.Yhdessä novellissa päähenkilö oli niin inhottava, että kauhuelementti syntyi pelkästään siitä. En tiedä oliko se tarkoitus, mutta myötätuntoa päähenkilö ei kuitenkaan herättänyt. Tämä oli melko toistuva teema novelleissa muutenkin, paha ei saanutkaan palkkaansa.

Miellyttävä, ja kiinnostava uusi tuttavuus. Luen varmaan kirjailijan esikoisteoksenkin, ihan vain koska senkin nimi oli niin kiehtova; Leonardon rasia ja muita historiallisia kertomuksia.

Marjatta Kurenniemi: Oli ennen Onnimanni

Tätä Kurenniemen kirjaa en ollutkaan lukenut aikaisemmin. Erittäin kaunis satu alkaa sisiliskosta, joka kadottaa häntänsä ja lähtee sammakon kanssa etsimään Onnimannia metsän kauneimmasta paikasta. Tarina on opettavainenkin, mutta niin lämminhenkinen ja konstailematon, ettei pieni opettavaisuus ole ollenkaan pahitteeksi.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Toisinaan törmää kirjaan, jonka jälkikäteen olisi voinut jättää lukemattakin. Tämä luettiin kirjafoorumi Austen AIO:n kesäkinkereillä ja ajattelin ajan kulukseni osallistua. Kesäkinkerikirja on kevyttä hömppää, jota todellakin luen harvemmin. Syystä.

Kirja seuraa kolmen naisen elämää pääsiäisen tienoilla. Cecilia löytää ullakolta miehensä kirjoittaman kirjeen, jonka päällä lukee avatta kuoleman jälkeen. Tessin mies ilmoittaa rakastuneensa Tessin parhaaseen ystäväänsä ja serkkuun, ja Tess oakkaa poikansa ja lähtee äitinsä luokse miettimään asioita. Rachel suree vuodia sitten kuollutta tytärtään Janieta. Hyvin pian on selvää, että Cecilian miehen kirje liittyy Janien kuolemaan. 

Sinänsä nopealukuinen kirja. Tyhjäpäisyyden voisi vielä antaa anteeksikin, jos loppuratkaisu olisi ollut järkevämpi. Janien murhaaja pääsee rangaistuksetta, Rachel kostonhimossaan melkein surmaa viattoman ja vammauttaa todellisen murhaajan tyttären. Tapaturma kuitataan hivenen tytär tyttärestä periaatteella, eikä kukaan kärsi tunnontuskia pahempaa rangaistusta. Kirjan henkilötkin tuntuvat hyväksyvän tyttären vammautumisen seurauksena muinaisista synneistä. 

Tess sen sijaan tapailee entistä poikaystäväänsä ja palaa katuvan miehensä luokse. Tess jää tarinasta melko irralliseksi, hänen tapailema entinen poikaystävä on Rachelin pääepäilty, mikä luo aasinsillan miehelle olla juuri sillä paikalla, kun Rachel päättä painaa autossaan kaasua jarrun sijasta. 

Kirjan epilogi saa kaiken vielä mukavan pyöreäksi ja särmättömäksi jossittelullaan ja tulevaisuuden maalailullaan. En pitänyt. Jotenkin yököttävä kokonaisuus. 

David Walliams: Poika ja mekko

Poika ja mekko kertoo Dennisistä, joka asuu isänsä ja veljensä kanssa. Äiti on lähtenyt pois, eikä häntä saa mainita. Koti on harmaa ja tunteeton paikka. Dennis kaipaa kaikkea kaunista ja on kiinnostunut muodista ja väreistä. Eräänä päivänä hän ystävystyy koulun suosituimman tytön kanssa. 

Poika jamekko on hyvä kirja, mutta se tuntuu paikoin melko väkinäiseltä. Kirjan loppuratkaisu on toisaalta myös liian helppo. Dennis tuntui paikoin melko tahdottomalta ja luonteettomalta. Kirjan hyvää tarkoittava idea myös kärsii hieman liian opettavaisesta ja yksinkertaistavasta otteesta. 

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin kootut kertomukset

Onnelit ja Annelit tuli luettuna lapsena ja ajattelin ottaa ne uudelleen lukuun. Kirjat ovat vanhoja, mutta silti yhä viehättäviä. Nykylapselle ne eivät ehkä vain tarjoa tarpeeksi seikkailua ja jännitystä, iloa kylläkin. Kirjoista välittyy nimenomaan ilo ja hyväntuulisuus, vaikka niissä käsitellään myös tärkeitä asioita, etenkin Onneli ja Anneli ja orpolapset ja Onneli ja Anneli  ja nukutuskello. 

Sebastian Lybeck: Latte-siili ja Vesikivi

Latte-siilistä muistan kuulleeni samaan aikaan, kun innostuin Riikka Jäntin Vaahteratupa-kirjoista. Jäin käsitykseen, että kirjassa oli jotain samaa, mutta Latte-siili ei kuitenkaan yllä samalle tasolle. Oikeassa olin. Kirja ei ole huono, mutta siinä on jonkinlaista viimeistelemättömyyden tuntua. Tuntuu kuin pienellä hiomisella, se voisi olla vesikiven veroinen timantti. Kirja on kuitenkin sujuva, sopivan mittainen ja täynnä vaaroja ja seikkailuja, joten en ihmettele, että se on lasten ja päiväkodin tätien suosiossa. Itse olisin kaivannut jotain enemmän. 

Latte-siilin kotijärvi on kuivunut ja Latte päättää lähteä hakemaan takaisin vesikiveä pitkän matkan takaa karhukuninkaalta. Matkallaan hänennon kuljettava vaarallinen taival susien ja ilvesten maiden halki ja palattava sitten vielä takaisin. 

Täytynee nyt ihan tutustumismielessä lukea muutkin Latte-siilit. 

Jussi Katajala: Leonardon rasia

Kirja sisältää historiallisia novelleja. Katajala on taitava kirjoittaja, jonka novelleja on mukava lukea. Useimmat tarinat pitävät otteessaan viimeiseen sanaan saakka ja osa jää kiehtomaan mielikuvitusta, elämään, sen jälkeenkin. 

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja yöhaukka

Elvi-täti kutsuu Riston, Rauhan, Nellin ja Lennartin lomapaikkaansa. Rentouttavasta lomasta näyttää tulevan työntäyteinen, kun Risto matoja etsiessään löytää käärmesormuksen. Osottautuu, että käärmesormus on arvokas muinaismuisto, jota tutkimaan saapuu arkeologi.

Joko olen saanut yliannostuksen Räppääjiä tai tämä ei ollut sarjan onnistunein kirja. Siinä missä Sevillan saiturissa tuntui olevan ideaa, tässä tarina alun lyhyiden lukujen jälkeen tuntui etenevän melko töksähdellen. Indiana Jones idea oli melko irrallinen ja vaikea sanoa miten aukeaa kohderyhmälle. Juoni tuntui melko irralliselta. 

Irmelin Sandman Lilius: Kultakruunun kuja

Tämä kirja oli melkein kuin fantasiakirja, mutta ei ihan. Se muistutti aikaisemmin lukemaani Sandman Liliuksen kirjaa Muukalaiskadun satuja, mutta ei ollut kuitenkaan aivan samanlainen senkään kanssa. Muukalaiskadun satuja kertoi Irmelinin lapsuudesta sodan ajan Helsingissä, Kultakruunun kuja kolmesta sisaruksesta, jotka asuvat kuvitteellisessa Tulavallin kaupungissa. Joka kyllä monella tapaa muistuttaa Muukalaiskadun Helsinkiä.

Samalla tavalla koko kirja on sekoitus fantastisia elementtejä hyvin arkiseen kuvaukseen. Siinä on satuja ja tarinoita ja ripaus taikuutta. Kirjaa on vaikea määritellä, se kannattaa lukea itse. Kieli on hyvin kaunista ja ohut kirja nopeasti luettu. Lisää jää kaipaamaan.

The Hateful Eight

Puolisoni taisi luonnehtia tätä Tarantinon ohjaamaksi Agatha Christien tyyliseksi dekkariksi. Kieltämättä elokuvan loppuasetelma voisi sellaisen tuodakin mieleen. Paleltuneet/nälkiintyneet hevoset tallissa ja kahdeksan ruumista majatalosta. Voisin melkein kuvitella sen tilanteen, hämmentynyt seriffi tutkimassa, kuka on kuollut ensin ja missä on majatalon pitäjä ja hänen väkensä.

Elokuva alkaa lumisesta maiseamasta, jossa kulkee yksinäinen vankkuri. Vankkurin matkan pysäyttää yksinäinen palkkionmetsästäjä, joka tarvitsee kyydin pakoon tulossa olevasta lumimyrskystä. Vankkurin ajuri käskee palkkionmetsästäjän puhua matkustajan kanssa, ja käy ilmi, että kyydissä on toinen palkkionmetsästäjä, joka on kuljettamassa murhaajaa Red Rockin kaupunkiin saamaan tuomiotaan. Matka pysähtyy vielä kerran ja kyytiin tulee oman väittämänsä mukaan Red Rockin uusi seriffi. Saavutaan majatalolle, jossa ei odotakaan Minnie, vaan neljä outoa miestä.

Tarantinolla on aivan oma tapansa kuljettaa tarinaa, hyvin elävä ja vangitseva. Tarinat ovat usein graafisen väkivaltasia ja raadollisia, niin tämäkin, mutta siltikin väkivalta on toteutettu hyvin taiteellisesti. Se menee järjettömyydessään jo niin yli. Juonellisesti tästä oli vaikea saada otetta. On vaikea sanoa, pidinkö vai enkö. Ehkä se ei olekaan niin oleellista. Ehkä oleellisempi kysymys on, tekikö tämä vaikutuksen? Jättikö tämä jäljen? Niihin vastaus on kyllä.

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Neljäs Flavia de Luce-dekkari ei petä odotuksia. Joulu on tulossa ja Flavia on päättänyt ottaa selville totuuden joulupukista. Puuhaa järjestää myös kartanoon saapuva filmiryhmä. Kun kirkkoherra vielä ehdottaa tähtinäyttelijälle pientä esiintymistä kirkon rahaston hyväksi kartanoon saapuu myös suuri joukko kyläläisiä, jotka jäävät kartanoon lumimyrskyn vangeiksi. Yön pimeinä tunteina tähtinäyttelijä kohtaa dramaattisen loppunsa ja kukapa rikosta sopisi paremmin ratkaisemaan kuin Flavia. 

Alkuun tuntui jotenkin epäuskottavalta, että miltei lapsinero Flavia yhä uskoisi joulupukkiin, mutta se toisaalta antoi kirjaan ihan oman sävynsä ja lopulta oli ihan uskottavaakin. Lukeminen oli yhtä nautittavaa kuin aina näiden kirjojen kohdalla ja lisääkin taitaa olla suomennettuna. 

The Grand Budapest Hotel

Erikoinen elokuva ja tarina, joka alkaa kirjailijasta, joka lähtee etsimään inpiraatiota hotelli Budapestista ja tapaa siellä hotellin vanhentuneen omistajan, joka kertoo hänelle tarinansa. Eikä tarina oikeastaan edes kerro hotellin omistajasta Zero Mustafasta vaan hotellin silloisesta vastaanottovirkailijasta Monsieur Gustavesta. 

Elokuvan kerronta on mainiota ja kiehtovaa. Tapahtumia on paljon ja usein ne ovat outojakin, mutta tarina etenee mukavan verkkaisesti. 

Mainio elokuva. 

Orson Scot Card: Ender's Game

Näin tämän ensin elokuvana. Elokuva jo itsessään oli huikaiseva kokemus, joten olihan se luettava kirjana. Ja olihan se kirjanakin huikea, upea, kaunis ja julma. Ja kuten aina hyvän kirjan tai elokuvan jälkeen tämä todellisuus hämärtyy ja himmenee, koska kirjan todellisuus elää mielessä voimakkaampana. 

6-vuotias lapsinero Ender, Andrew Wiggin, on kolmas Wigginin perheen lapsi. Hän on kolmas lapsi, koska hänen vanhemmat sisaruksensa, Peter ja Valentine, olivat lupaavia, mutta eivät tarpeeksi hyviä taistelukouluun. Koulun ainoa tarkoitus on löytää ja kouluttaa voittamaton komentaja ja armeija vierasta uhkaa vastaan, joka jo kahdesti on miltei tuhonnut elämän maapallolla. 

Elokuvassa loppuratkaisu järkytti, mutta nyt lukiessa tiesi jo, mitä kohti oltiin matkalla. Loppu on elokuvan kanssa hieman erilainen, juuri sopivasti. Kirja kehottaa lukemaan jatko-osatkin. 

En tiedä olisiko tämä pitänyt lukea suomeksi. Ender-sarjaa on suomennettu kolme osaa, mutta kirjoja on enemmänkin. Uskon, että ne päätynevät pikku hiljaa kaikki luetuiksi. 

Terry Jones: Starship Titanic

Tämä kirja on ollut minulla kesken viime kesästä tai jo pidemmänkin aikaa. Englanniksi lukeminen on jotenkin takunnut ja jollain tasolla tämä kirja ei oikein tuntunut käynnistyvän. Sitten kun otin sen luettavakseni, se osottautui kuitenkin melko nopealukuiseksi ja erittäin hauskaksi ja onnistuneeksi. Kirjaston kirjat häiritsevät omien kirjojen lukemista. Omat kirjat kun voi aina odottaa, mutta kirjaston kirjoilla on aina se palautuspäivä, eikä niitä voi uusiakaan kuin sen viisi kertaa.

Starship Titanic kertoo tähtilaivasta, avaruusaluksesta, jonka valmistamiseen on käytetty mammonaa aivan mahdottomasti. Niin paljon, että planeetta, jolla se on valmistettu on köyhtynyt rutiköyhäksi. Aluksella ei siltikään kaikki ole kunnossa. Aluksella juttua tekemässä oleva toimittaja on pääsemässä jäljille, kun alus käynnistyy, tekee äkkipysähdyksen maassa ja poimii mukaansa muutamia matkustajia ja jatkaa matkaansa. Maasta mukaan tulleet matkustajat yrittävät selvitä aluksen melko vihamielisessä ympäristössä, kun paljastuu, että aluksella on pommi, joka räjähtää, ellei alukseen saada osia, jotka ilmeisesti ovat maahan jääneellä aluksen suunnittelijalla.

Kirja oli kerrassaan hulvatonta luettavaa. Suosittelen ehdottomasti Linnunradan käsikirjan ystäville.

David Walliams: Herra Lemu

Kirjailijaa tituleerataan takakannessa uudeksi Roald Dahliksi. Quentin Blaken kuvituksella ei tästä kauas jäädäkään. Walliamsin tyyli on hyvin samanlainen ja Blaken kuvitus on piste iin päällä. Ei tämä silti aivan Roald Dahl ollut, kuitenkaan, loppu oli jotenkin vaisu ja ehkä hivenen epätyydyttävä. En minä tiedä, miten kirjan olisi pitänyt päättyä.

Herra Lemu on kulkuri, joka istuu aina samalla penkillä seuranaan pieni koira, jonka nimi on Herttuatar. Eräänä päivänä yksinäinen tyttö, Chloe puhuu kulkurille ja päättää lopulta kutsua tämän asumaan pihavajaansa. Chloen äiti pyrkii parlamenttiin, isä salailee ylitehokkaalta äidiltä työttömäksi jäämistään ja sisar Annabelle on ylitäydellinen äidin lellikki. Herra Lemusta Chloe saa ystävän, joka kannustaa ja kuuntelee häntä.

Chloen äiti ei kuitenkaan riemastu, kun yllätysvieras ilmestyy aamiaiselle. Herra Lemulla on kuitenkin vielä muutama yllätys taskussaan.

Irmelin Sandman Lilius: Muukalaiskadun satuja

Tämä oli omaelämäkerrallinen kertomus Irmelinin ja hänen sisarensa lapsuudesta sodan ajan Helsingissä. Kirjassa todellisuus kietoutuu todella viehättävästi ja uskottavasti satuun. Jokaisessa luvussa on oma fantastinen elementtinsä. Minä olin koko lukemisen ajan aivan lumoutunut. Olisipa minunkin lapsuuteni ollut tällaista. Olisinpa osannut luoda omille lapsilleni samanlaisen lapsuuden, täynnä taikaa ja yllätyksiä. Mutta sitähän ei sitten voi tietää, onko lapsuus todella ollut niin taianomainen, vai onko kirjailija vain kuvannut sen niin tähän kirjaan.

Kaikesta huolimatta kirja oli todella lumoava ja ajatuksia herättävä. Suosittelen lämpöisesti kaikille. Olen tainnut löytää uuden suosikkikirjailijan. Sinänsä se on outoa, koska olen ensimmäisen Sandman Liliuksen kirjan lukenut jo lapsena ja jo silloin tiennyt, että sille on jatkoa. En vain koskaan etsinyt sitä käsiini. Se jäi odottamaan. Toisaalta se on hyvin ymmärrettävääkin. Nämä eivät ole kirjoja, jotka pitävät ääntä itsestään. Nämä ovat hiljaisia kirjoja, jotka odottavat löytymistä ja niitä arvostavia ihmisiä. Näillä ei ole prameilevia nimiä, eikä erikoisia kansikuvia. Kuvitukset kirjailija on tehnyt itse, mikä sai minut pitämään tästä kirjasta vielä enemmän.

Irmelin Sandman Lilius: Yksisarvinen

En tietääkseni ole lukenut kirjailijalta muita kirjoja kuin Kuningas Tullen, jonka luin lapsena useastikin. Pidin Kuningas Tullesta, mutta se oli niin erikoinen ja kaunis ja vaikuttava, etten ilmeisesti lapsena osannut etsiä sille jatkoa. Kirjan muisto on kuitenkin pysynyt mielessäni, ja jo pitkään olen halunnut tutustua tähän kirjailijaan tarkemmin. 

Yksisarvinen tarttui mukaani kirjastosta. Sen lisäksi siellä olikin vain yksi Sandman Liliuksen kirja.  Yksisarvinen kertoo pienestä Maikki tytöstä, jonka kaunis korallikaulanauha hajoaa ja samana päivänä hän näkee yksisarvisen, jolla on korallia sarvena. Maikki pelästyttää yksisarvisen ja lähtee sitten etsimään tätä ja joutuu sadunomaiseen seikkailuun. 

Tarina on melko yksinkertainen, mutta lumoava. Kieli on uskomattoman kaunista. Ehdottomasti pitää jatkaa tutustumista tähän kirjailijaan. Tämä olisi ihana unisatukirja pienille lapsille rai vaikka päiväkotiin. 

Maijaliisa Dieckmann: Satujen kuningas, Sakari Topeliuksen tarina

Kirja kertoo Sakari Topeliuksenlapsuudesta. Tämä, kuten kirja Aleksis Kivestäkin, on hyvin kirjoitettu, mutta jotenkin tuntui, että Kivestävälittyi lämminhenkisempi ja oivaltavampi kuv. Toisaalta tässäkin kyllä sivuttiin Nurmijärven metsärosvoja, Topelius kun on Kiveä vanhempi ja kulkenut kouluun Helsinkiin juuri silloin, kun Kivestä kertovassa kirjassa mainitut netsärosvot ovat eläneet. 

Topeliuksesta luodaan aika vilkkaan veijarin kuva. Mielenkiintoisina yksityiskohtina tulee ilmi, että Topeliuksien talossa piikojen tehtävänä oli myös opettaa lapsille suomen kieltä. Suomen kieli ja kulttuuri ovat suuressa arvossa, Topeliuksen isä kerää vanhoja runoja ja Topelius itse opiskelee kansallisrunoilija J. L. Runebergin koulussa. Eipä siis ihme, että satusetä on ollut yksi suomalaisen kansan luonnehdintojen luojista. 

Maijaliisa Dieckmann: Metsänpoika tahdon olla, Aleksis Kiven tarina

Dieckmann on taitava kirjoittaja, joka luo kuvan vilkkaasta ja pohdiskelevasta räätälinpojasta, josta kasvoi merkittävä kirjailija. Kirja on uskottava ja miellyttävä lukea. Lukiessa mietin, että tämä olisi ollut nukava kirja lukea päiväkoti-ikäisille, mutta kirja on suunnattu ehkä hieman vanhemmille. Kirjassa on paljon erikoisis sanoja ja ehkä myös sellaista sisältöä, etten sitä suoraan päiväkoti-ikäisille suosittelisi. 

Kirja on kuitenkin hyvä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se antaa uskottavan kuvan Aleksis Kiven lapsuudesta. Se kutsuu tutustumaan Kiven lapsuuden maisemiin ja elämään tarkemmin. Lopussa on kuvauksia ja katkelmia Kiven kirjoituksista, ja etenkin lyhyet katkelmat saavat huomaamaan, miten taitava kirjoittaja Kivi oli ja merkittävä kirjailija suomen kielen ja suomenkielisen kirjallisuuden kannalta. Täytyykin varmaan lukea Kiven kirjoja uudestaan. Seitsemän veljestä olen lukenut lukiossa. 

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit

Ada Gootin toinen osa liikkuu keittiömaailmassa. Kalmatollon kartanossa valmistellaan täysikuun kestejä ja Adan syntymäpäivätkin ovat lähestymässä. Kartano on täyttymässä erilaisista kuuluisista taiteilijoista ja kokeista. Joukkoon on taas mahtunut paljon viittauksia tämän hetken kuumiin nimiin tv-kokkirintamalta, mutta itselleni kokit ovat tuntemattomampia ja vaikka tunnetuimmat nimet tunnistinkin, nekin meinasivat mennä ummikolta ohi.

Kirja on edellisen osan veroinen. Tällä kertaa kirjan sivut ovat metallinhohtopunaiset. Kuvitus on laadukasta ja viehättävää, kuten edellisessäkin osassa ja tarinakin riittävän hyvä. Jään odottamaan kolmatta osaa. 

Katherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhlivarjojen valtakunnassa

Ensimmäinen osa tuntui jotenkin kielellisesti kauhean nahkealta ja rönsyilevältä. Toisessa osassa on sama tyyli, mutta tässä teksti oli monella tapaa sujuvamman tuntuista. En tiedä oliko tekstissä tapahtunut kehitystä vai oliko odotukseni jo lähempänä kirjan tyyliä, mutta kirja oli nopeampi lukuinen ja oikein miellyttävä.

Syyskuun varjo, Halloween, on ottanut Satumaan alamaailman haltuunsa ja samalla kun Satumaan varjot valuvat alamaailmaan katoaa taikuus Satumaasta. Syyskuu haluaa korjata tilanteen, onhan se hänen syytänsä, mutta Halloween on päättänyt vapauttaa varjot ja hallita niitä kuningattarena. 

Alamaailmassa kuitenkin kerrotaan tarinaa syvimmällä maan alla nukkuvasta prinssistä ja Syyskuu päättää herättää tämän, jotta saisi Halloweenin syrjäytettyä. Syyskuu saa apua varjo-Allulta ja varjo-Lauantailta ja hyvinkin yllättävältä taholta. 

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Lapsille iltasaduksi luettuna. Pottereiden toinen osa näin ääneen luettuna tuntui paremmalta kuin ensimmäinen. Tämä on kyllä yksi suosikeistani Azkabanin vangin ja Puoliverisen prinssin lisäksi. 

Taikamaailma voi olla julmakin paikka. Hagrid erotettiin koulusta väärin perustein, mutta kirjasta ei selviä, saiko hän oikeuden opiskella taikuutta. Pyysikö kukaan anteeksi. Hagrid myös opiskeli yhdessä Voldemortin kanssa. Kysyikö kulaan Hagridilta, mitä hän muistaa Voldemortista. 

Seuraavaa osaa odotellessa. 

Ritva Toivola: Lumottu lehmus

Jatko-osa Tuomas Karhumielelle ja Anni unennäkijälle. Anni ja Tuomas ovat muuttaneet kaupunkiin. Tuomaksen hevonen kuitenkin karkaa, eikä kaupunkiin muuttaminen muutenkaan alkuun tunnu sujuvan. 

Pikku hiljaa asiat kuitenkin alkavat järjestyä. Anni on jo pitkään työskennellyt leipomossa ja Tuomaskin saa töitä. Tuomaksen hevonenkin löytyy, mutta rikkaan perheen tytär on mieltynyt siihen ja haluaisi sen omakseen. Hienosta ja sirosta valkoisesta hevosesta Tuomakselle tarjotaan luotettavaa työhevosta, joka pärjää kaupungin melskeessäkin, eikä säiky vähästä. 

Lisäksi mietityttää leipurisisarusten vanha täti, jonka väitetään näkevän tulevaisuuteen ja leipomon pihassa kasvava vanha lehmus, jonka ympärillä Tuomaskin on nähnyt henkiolentoja. 

Pidän Toivolan menneistä ajoista kertovista kirjoista. Niissä on tietty fantastinen elementi, josta huolimatta ne kuvaavat aikaa hyvin. Kirjoissa on hyvä henki ja teksti on sujuvaa. 

Diana Wynne Jones: Rönsyilevä talo

Tämä on ollut pitkään uusintalukulistalla ja nyt vihdoin se tarttui mukaan. 

Charmain Baker pääsee enonsa talon vahdiksi ja joutuu uskomattomiin seikkailuihin ja ongelmiin tutkiessaan enonsa laajaa taloa ja taikakirjoja. Onneksi näin, sillä valtakunta on vaarassa  ja lopulta Charmain on ainoa, joka sen voi pelastaa. Se ei tosin tapahdu ilman lukuisia kommelluksia. 

Diana Wynne Jones on yksi lempikirjailijoistani, ollut jo ala-asteikäisestä saakka. Tosin silloin en lukenut kuin kaksi Jonesin kirjaa, Kyylän kyydissä ja Tuli ja myrkkykatko. Näistä etenkin jälkimmäinen teki vaikutuksen. Kolmaskin, Noidan veli, olisi ollut suomennettuna, mutta sitä ei lähikirjastostamme löytynyt, enkä siitä siis tiennyt ennen aikuisikää, jolloin löysin Jonesin kirjat uudestaan ja ilokseni sain huomata, että luettavaa oli paljon, paljon enemmän. 

Ulla Viertola: Oman keisarien aikakirjat, Mosaiikkilintu, Tuulihevonen, Arokissan aika

Tarina alkaa Oman nuoren keisarin valtakunnasta, jota kuivuus vaivaa. Tarina kuvaa keisaria ja valtakunnanväkeä. Kuivuus osottautuu kuitenkin salajuoneksi, joka paljastuu nuorelle keisarille liian myöhään. Hän joutuu murhayrityksen kohteeksi ja joutuu pärjäämään omillaan karussa erämaassa ja toimimaan itsensä ja kansansa parhaaksi. 

Keisariksi noussut miekanvartija kohtaa loppunsa uuden keisarinnan käsissä, mutta keisarinna on yhtä säälimätön kansaansa kohtaan kuin miekanvartijakin. 

Nuoren keisarin on koottava itselleen armeija erämaan roistoista ja noustava sisartaan ja Oman ulkopuolista uhkaa vastaan. 

Miellyttävä kirja ja mukaansa tempaava tarina, vaikka en suuremmin poliittisesta juonittelusta välitäkään fantasiassa. Henkilöitö oli paljon, mutta kaikkien henkilöiden tarina nivoutui saumattomaksi  kokonaisuudeksi jättäen vain muutamia kysymyksiä. Seuraamisen arvoinen kirjailija, jonka teoksiin tartun mielellään toistekin. 

C. S. Lewis: Hevonen ja poika

Lapsille luettua. Narniasta minulla ei taida olla kuin suosikkeja. Tästä tarinasta pidän erityisesti, koska se sijoittuu täysin Narniaan, eikä siinä ole juuri lainkaan viitteitä meidän maailmaamme. 

Eräänä päivänä Riia nimimen narnialaishevonen ryöstää Sastra nimisen pojan kasvatti-isältään. Sastra ei ollut osannut uneksiakaan hevosten osaavan puhua, mutta paljon kummempaakin on luvassa, kun karkulaisten matka kohti Narniaa alkaa. Mukaan liittyy myös tarkaanin tytär Aravis ja hänen puhuva hevosensa. 

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Luin tämän lapsille jokunen vuosi sitten, eikä kumpikaan valitettavasti innostunut. Tyttö oli ehkä ensimmäisellä luokalla, eikä poika vielä edes koulussa. Tyttö innostui lukemisesta, mutta lukuisista yrityksistäni huolimatta en saanut häntä innostumaan Pottereista. Tarvittiin ote Potterista koulukirjassa, ja samassa tyttö olikin lukenut kaikki Potterit. Ja katsonut elokuvat yhdessä veljensä kanssa. Tokalla luokalla oleva veli ei itse vielä lue, mutta sen verran arvostaa kirjoitettua sanaa, että pelkkä elokuvien katsominen ei riittänyt. Kirja pitää myös lukea, ja niinhän meillä nyt luetaan Pottereita iltasatuina. 

Itse olen kirjat lukenut englannin kielellä, mutta suomennos on kyllä omaa luokkaansa ja ilo lukea ääneen. Luvut ovat vain ajoittain liian pitkiä iltasaduiksi väsyneille lapsille, väsyneestä äidistä puhumattakaan. 

Kirja on edelleen hyvä. Pidän Harrysta, Ronista ja Hermionesta, mutta tietty taika ja lumous puuttui tällä lukukerralla. 

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Siitä on pitkä aika kun, olen lukenut kirjan päivässä. Kauhistuttavasta aiheestaan huolimatta tai ehkä sen takia Poika raidallisessa pyjamassa on nopealukuinen. Se ei ole pitkä kertomus, luvut ovat lyhyitä. 

Minulle kirjan tarina oli jo tuttu elokuvasta. Se ei kuitenkaan haitannut lukukokemusta, jotenkin jäi jopa kuva, että kirja oli asteen lohdullisempi kuin elokuva. Elokuvassa oli paljon sellaista, joka näkyi huolimatta yhdeksän vuotiaan pojan näkökulmasta. Kirjassa se tietyllä tavalla loutontaa sitä julmuutta ja pahuutta, mikä taustalla on. Minkä tietää tapahtuvan. 

Kirja on uskottava, omaa melkein yhdeksän vuotiastani kun katselen, niin enpä olisi hänen olleen sen tietoisempi tapahtumista. 

Itse jäin pohtimaan keskitysleirien todellisuutta. Kirjailija päättää tarinansa sanoihin "Tietysti kaikki tapahtui kauan aikaa sitten, eikä mitään sellaista voisi enää ikinä tapahtua. Ei tähän maailman aikaan. " Mutta se ei pidä paikkaansa, niin kamalaa kuin se onkin. 

Tämän pitäisi olla pakollista luettavaa yläasteella. 

Angie Sage: Tuli, Septimus Heap

Septimus Heap-sarjan viimeinen osa odotti minulla pitkään lukemista. Edellisen osan lukemisesta oli jo niin kauan, etten oikein enää muistanutkaan, mitkä sarjan kirjoista olin jo lukenut. Ja ehkä osaltaan halusin viivyttää viimeiseen osaan tarttumista. 

Tässä osassa Septimus Heap avustaa alkemisti Marcellus Pyeta tuhoamaan kaksinaamaisen sormuksen yhdessä parhaanvelhon Marcian kanssa. Kaksinaamainen sormus joutuu kuitenkin varastetuksi ja Septimuksen on hankittava se takaisin. 

Minä pidin Septimus Heap-sarjasta. Se oli hauska, maaginen ja vauhdikas. Sarjan nyt loputtua jäi haikea olo. Ainahan kirjat voi lukea uudestaan, mutta enempää ei taida olla tulossa. 

Poika raidallisessa pyjamassa

Tämä sattui sattumalta silmiin Netflixistä (juuri kun valiteltiin, ettei valikoimasta enää löydä mitään). Koska kirja on ollut pitkään lukulistalla, ajattelin että voisin elokuvankin katsella. Koska aikani on rajallista elokuva tuli katsottua pienissä pätkissä. 

Elokuva kertoo saksalaisesta Brunosta, joka sotilasisänsä uuden komennon vioksi joutuu perheineen muuttamaan maalle. Brunosta maalla on kummallista ja hän ihmettelee kovasti naapurifarmilla olevia ihmisiä, jotka kulkevat päivisinkin pyjamissa. Erään kerran hän karkaa tutkimusretkelle, päätyy farmin aidan taakse ja tutustuu samanikäiseen poikaan Shmueliin. 

Tämä oli aika kammottava elokuva. Oman osansa kammottavuuteen tuo, että Bruno on oman poikani ikäinen. Kuten Shmuelkin. Brunon perheessä leiriltä auttamassa käynyttä Pavelia kohdeltiin kuin mustia orjia amerikassa, täysin vailla ihmisarvoa ja oikeuksia. Se, mikä perheessä ja perheen lähipiirissä kuti pinnan alla. Kuinka tärkeää on uskoa oikeisiin aatteisiin, eikä asioista voi oikein puhua, jos on vaara, että paljastuu jotain vääränlaisia arvoja. Elokuvan loppu oli traaginen, mutta ei millään tavalla pahin. 

Voin vain todeta, että tätä minä en halua. Tästä ei koskaan ole kulunut tarpeeksi aikaa, että ihmiskunta voisi toistaa virheensä. Siltikin tämä on pelottavan ajankohtainen muistutus siitä, ettei kenelläkään ole oikeutta polkea ihmisarvoa ja niputtaa ihmisiä ja alkaa systemaattisesti vihaamaan ihmisrymää. 

Tämän elokuvan jälkeen tarvitsisi lääkkeeksi jotain iloista, jotain toivoa rakentavaa. 

Catherynne M. Valente:Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itserakentamallaan laivalla

Tämän kirjan nimi oli niin mainio, että se pääsi lukulistalleni heti kun näin nimen, vaikken sisällöstä mitään tiennytkään. Minulla oli suuria odotuksia tämän suhteen ja pienoinen pettymyshän se sitten oli. Ei niin iso pettymys, ettenkö lukisi jatko-osaa, mutta pettymys kuitenkin.

Tarina kertoo Syyskuu-nimisestä kaksitoista vuotiaasta tytöstä, joka eräänä päivänä jättää tiskit tiskialtaaseen ja karkaa satumaahan tuulen mukana pantterilla ratsastaen. Satumaassa ei ole asiat hyvin. Kiltin ja hyvän kuningatar Malvan on syrjäyttänyt paha ja julma Markiisitar, jota vastaan Syyskuu kunnon sadun sankarittaren lailla asettuu. Apunaan hänellä on Kirlisko ja Lauantai-niminen maridi.

Tarinan aineksetkin siis ovat kohdallaan, mutta kirjailijan kirjoitustyyli ei. Kirjoitustyylillä on haettu samaa kuin on esimerkiksi Liisan seikkailuissa ihmemaassa ja vaikka siinä ajoittain onnistutaankin - Satumaa on vähintään yhtä ihmeellinen ja outo paikka kuin ihmemaakin - kirjailijan tyyli tuntuu auttamattomasti vain rasittavalta ja holhoavalta. Mielestäni olen Liisa ihmemaassa kirjan lukenut ihan takeltelematta ja se on nopealukuinen ja olen sen lukenut lapsille ääneenkin ja nauttinut lukemisesta, mutta tämä kirja ei vain pääse tyylillisesti samaan. Teksti junnaa, takeltelee, holhoaa ja selittää liikaa, eikä ole oivaltavaa tai hauskaa.

Mutta kuten sanottu, jotain tässä oli kuitenkin, koska jos ei olisi ollut, en jatko-osaa aikoisi lukea. Nykyään olen onneksi oppinut kirjasarjoista, että jos ei lainkaan tykkää ensimmäisestä osasta, ei jatko-osien takia kannata vaivautua. Tämä saakoon nyt kuitenkin toisen mahdollisuuden.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Jo ensi kosketus tähän kirjaan oli lumoava. Sen kuvitettu kiiltävä kansi tuntuu hyvältä käteen ja sivujen reunat on metallin hohtoista violettia. Ja selatessa kaikki nuo yksityiskohtaiset kuvat saavat kirjan tuntumaan kiehtovalta, omalta. Omalta se tuntui ilmeisesti tyttärestäkin (10 v.), joka omi kirjan miltei heti ja kerkesi lukemaankin ensimmäisenä. Itse luin tämän sitten iltasaduksi molemmille, koska poika (8 v.) ei lue itse - ainakaan vielä. Poikaa ärsyttää tavattomasti tytön lukeminen ja tasoittaakseen tilannetta tyttö pyytää minua lukemaan hyviä kirjoja iltasaduksi. Toimiihan se niinkin...

Olisin halunnut lukea tämän kirjan rauhassa nautiskellen, hitaasti kuvista nauttien, mutta oli se hauska iltasatunakin. Kirja sisältää paljon hauskoja hahmoja, joista osa on kepeitä viittauksia oikeisiin historiallisiin henkilöihin tai kirjallisuuden henkilöihin. Juonikin on mitä mainioin, sopivan seikkailu linnanneitomaisissa tunnelmissa ripauksella kauhua höystettynä. Mainio lastenkirja.

Ada Gootti asuu isänsä linnassa ja on yksinäinen. Eräänä yönä hän kuulee aivastuksen huoneestaan ja löytää pienen hiiren haamun. Hiiri pyytää Adaa poistamaan maalliset jäännöksensä loukusta, joka koitui hiiren kohtaloksi ja tästä alkaa seikkailu. Aamulla Ada nukkuu pidempään ja saapuu aamupalalle myöhässä ja kohtaa yllätyksekseen keittiöstä palvelusväenlapsia. Näiden kanssa on hyvä alkaa selvittää, mitä katalia suunnitelmia on Kalmatollon sisäriistanvartijalla Nurjamaalla on.

Suomennos on taattua laatua Jaana Kapari-Jatalta. Tämä olisi varmaan ollut hyvä alkuperäiskielelläkin, mutta koska arvelin, että neiti 10 v. voisi tästä pitää, ostin sen suomeksi. Näitä on onneksi tulossa lisääkin.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley on tulossa yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Kuten aina suosikkikirjailijoiden ja etenkin suosikkikirjailijoiden kirjasarjojen kohdalla ongelma on, että kun saa yhden luettua, tekee heti mieli tarttua seuraavaan. Ja ei tee. Toisaalta tekee mieli säästellä luettavaa, etenkin jos tietää, ettei seuraavan osan jälkeen näitä ole vielä enempää suomennettu. Tämä lisää ongelmia, sitä alkaa miettiä, pitäisikö jo suomennetut osat ostaa omaksi (ehdottomasti), jota suomentamista yhä jatkettaisiin. Toisaalta näitä voisi hyvin lukea alkuperäiskielelläkin, jolloin luettavaa olisi ostaessa saatavilla paljon enemmän.

Hopeisen hummerihaarukan tapausta säästelin joulukirjaksi. Se oli yksi harvoista toiveistani joululta; maata sohvalla juuri tätä kirjaa ahmien. Eikä kirja tuottanut pettymystä.

Flavia de Luce käy ennustajalla, joka povaa hänelle synkkää kohtaloa. Kun Flavia vahingossa kaataa mustalaisnaisen teltassa kynttilän ja polttaa teltan poroksi, tarjoutuu hän tarjoamaan mustalaisnaiselle paikkaa kotitilansa mailta, paikasta, jossa mustalaiset ovat ennenkin leiriytyneet.

Mustalaisnainen ei kuitenkaan kauaa ehdi olemaan leirissä, kun Flavia herää keskellä yötä kotoaan kummallisiin ääniin ja löytää paikallisen salakalastajan hallista. Koska on melkein jo aamu, hän lähtee tapaamaan mustalaisnaista, mutta löytääkin tämän pahoinpideltynä ja kuolemankielissä.

Kun paikallinen salakalastaja vielä löytyy kuolleena Buckshawin mailta hopeinen hummerihaarukka nenässään, on Flavialla taas tapaus selvitettävänä. Liittyvätkö tapaukset toisinsa ja miten tapaukseen liittyvät takaneduskoirat Sally ja Shoppo?

Kirja oli todellinen nautinto lukea.

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

Alussa tämä kirja tuntui todella hankalalta päästä sisään. Tarina ikään kuin alkoi ei mistään, se oli vieras ja vaikea hahmottaa. Lukija joutui keskelle vierasta maailmaa, jota oli vaikea ymmärtää. Kirja myös eteni paikoitellen hyvin verkkaisesti, välillä tuntui, ettei tarina edennyt mihinkään. Kaikesta tästä huolimatta se kuitenkin oli hyvä kirja. Kirja, joka jäi kaihertamaan mieltä ja jonka henkilöiden nimet jäi kaikumaan mielessä vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Kirja kertoo Lunnista, joka ei ole oikea poika. Minulle jäi avoimeksi, mitä Lunni ja hänen sisaruksensa oikeasti ovat. Lunni on elänyt koko ikänsä puussa, suolla, korkean vesiputouksen yläpuolella sisarustensa kanssa. Heidän tehtävänään on nähdä unia ja he pystyvät muokkaamaan unimaailmaa mielensä mukaan. Lunni ja hänen sisaruksensa ovat äitinsä Horroskehrääjän osia ja Horroskehrääjä pystyy luomaan ja tuhoamaan lapsia mielensä mukaan. Lunni järkyttyy sisarensa Sinikukun kohtalosta kadota äitiinsä ja alkaa suunnitella pakoa tosimaailmaan. Tämä on se, mistä kirja alkaa. Alussa on vain Lunni, joka karkaa kotoa. Matka on kerrottu hyvin unenomaisesti, verkkaisesti ja siksi siihen on niin vaikea alkuun päästä käsiksi.

Karattuaan Lunni tietää, että hänen pitää palata pelastaakseen ihmiset tosimaailmassa ja sisaruksensa puussa. Palaamamista varten hän tarvitsee linnun ja rohtoa, jolla kasvattaa linnusta suuri, sellainen jolla voi lentää. Rohtoa saa noita Palilalta, mutta noita Palila antaa Lunnille tehtävän pelastaa konetyttö t23. Lunni ei kuitenkaan voi viedä konetyttöä Palilalle ja yhdessä he jatkavat matkaansa kohti Lunnin kotia. Lunni palatakseen ja t23 tullakseen oikeaksi ihmiseksi.