Puolisoni taisi luonnehtia tätä Tarantinon ohjaamaksi Agatha Christien tyyliseksi dekkariksi. Kieltämättä elokuvan loppuasetelma voisi sellaisen tuodakin mieleen. Paleltuneet/nälkiintyneet hevoset tallissa ja kahdeksan ruumista majatalosta. Voisin melkein kuvitella sen tilanteen, hämmentynyt seriffi tutkimassa, kuka on kuollut ensin ja missä on majatalon pitäjä ja hänen väkensä.
Elokuva alkaa lumisesta maiseamasta, jossa kulkee yksinäinen vankkuri. Vankkurin matkan pysäyttää yksinäinen palkkionmetsästäjä, joka tarvitsee kyydin pakoon tulossa olevasta lumimyrskystä. Vankkurin ajuri käskee palkkionmetsästäjän puhua matkustajan kanssa, ja käy ilmi, että kyydissä on toinen palkkionmetsästäjä, joka on kuljettamassa murhaajaa Red Rockin kaupunkiin saamaan tuomiotaan. Matka pysähtyy vielä kerran ja kyytiin tulee oman väittämänsä mukaan Red Rockin uusi seriffi. Saavutaan majatalolle, jossa ei odotakaan Minnie, vaan neljä outoa miestä.
Tarantinolla on aivan oma tapansa kuljettaa tarinaa, hyvin elävä ja vangitseva. Tarinat ovat usein graafisen väkivaltasia ja raadollisia, niin tämäkin, mutta siltikin väkivalta on toteutettu hyvin taiteellisesti. Se menee järjettömyydessään jo niin yli. Juonellisesti tästä oli vaikea saada otetta. On vaikea sanoa, pidinkö vai enkö. Ehkä se ei olekaan niin oleellista. Ehkä oleellisempi kysymys on, tekikö tämä vaikutuksen? Jättikö tämä jäljen? Niihin vastaus on kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti