Zootropolis

Jotenkin tämä elokuva päätyi ehdottomasti katsottavien listalle, vaikka juoni suurkaupungin ensimmäisestä kanipoliisista ei oikein iskenytkään. Ja kerran ei lasten kanssa käyty katsomassa elokuvateatterissa, ostettiin omaksi 3d:nä. (Säästettiin muuten 5,85 € ja jos miehelle lasketaan lippu, säästöön saa lisätä 12 €.) 

Leffa kertoo Zootropoliksen ensimmäisestä kanipoliisista, joka määrätään parkkipirkoksi. Judy Hops kuitenkin uskoo unelmiinsa ja tietää olevansa oikeuden puolella. Hän pääseekin jutun jäljille, josta muilla poliiseilla ei ole hajuakaan. Avukseen hän saa kieron ketun, Nick Wilden. 

Elokuvassa on Poliisiopistomaisia fiiliksiä ja se on taattua Disney laatua. Mainio niin animaatiojälkeä kuin ääninäyttelyä myöden. Me katsoimme suomeksi puhutun version, koska poika ei edelleenkään lue tekstejä. 

Lautapelejä

Meidän kirjastosta saa lainattua lautapelejä. Mukaan tarttuikin tällä kertaa kolme peliä, joista ensimmäisenä pääsi testiin Kaleidos. Peliin kuuluu 10 kuvalaattaa, tiimalasi ajan ottoon, kirjainkorttipakka, muistilehtiö ja lyijykyniä. Peli-idea on yksinkertainen. Valitusta kuvasta pitää tietyn ajan kuluessa löytää mahdollisimman monta tietyllä kirjaimella alkavaa sanaa. Pelissä ei niinkään pärjää se, joka löytää eniten sanoja vaan se, joka keksii omapeäisempiä ilmauksia asioille. Toki muiden pelaajien hyväksymissä rajoissa.

Heti ensimmäisen pelin jälkeen todettiin, että tiimalasi on huono ajanottoon. Kukaan ei ehdi seurata tiimalasia. Käytimme puhelinta kahden minuutin ajastuksella, hälytys päätti kierroksen. Peli on mainio. Sopii monen ikäisille, myös seurapeliksi aikuisten illanistujaisiin. Ehdottomasti omaksi hankkimisen arvoinen. 

Toinen mukaan tullut peli oli Alfapet. Alfapet on perinteinen sanapeli, jossa ruudukkoon muodostetaan sanoja satunnaisesti valituista kirjaimista. Tämän pelaaminen onnistui hieman sovelletuin säännöin 9- ja 10- vuotiaiden kanssa, emmekä kovin tarkkoja olleet sanojen laadusta miehenkään kanssa pelatessa ja pelasimme muutenkin vähän sovelletuilla säännöillä. 

Peli oli sen verran mukava, viihdyttävä ja hauska, että hankimme kotiimme sekä Alfapetin että Scrabblen. Pelit ovat miltei identtiset, Scrabblessa vain peliruudukko on Alfapetin ruudukkoa pienempi ja kirjaimia taitaa olla vähemmän. Kurjainten pisteytys ja suhde on myös meidän mielestämme Scrabblessa parempi. 

Viimeisenä lainattuna pelinä lautapeli King of Tokyo, joka näistä oli yhdeksän vuotiaan pojan suosikki. Enkä ihmettele. Peliä pelataan erilaisilla hirviöillä, mukana Godzilla, avaruushirviöitä, King Kong jne. ja tarkoituksena on taistella toisten pelaajien kanssa Tokion herruudesta. Säännöt olivat alkuun hieman epäselvät, mutta päästiin peliä pelaamaan kuitenkin.  9- ja 10-vuotiaiden kanssa ei oikein strategiseen taistoon päässyt, heidän kanssaan pelaaminen meni lähinnä elämäpisteiden vähentämiseen toisilta pelaajilta. En osaa sanoa, olisiko pelissä enemmän strategisia ulottuvuuksia aikuispelaajien kesken tai isommalla porukalla. Ihan viihdyttävä peli kuitenkin, lainaamme tämän varmasti uudestaankin. 

Colin Meloy: Sysimetsä

Prue elää aivan tavallista elämää, kun yhtäkkiä jotakin tavatonta tapahtuu. Varikset sieppaavat hänen pikkuveljensä ja kuljettavat hänet Tiettömään Korpeen, metsään, jonne ihmiset vain eivät mene. Prue kuitenkin haluaa pelastaa veljensä, ja metsässä häntä odottaakin monta yllätystä.

Tämä oli hyvä kirja. Kirjoitustyyli oli melko rauhallinen, mutta tarina eteni sujuvasti. Kieli oli hyvää. Prue ja Pruen mukaan tullut ystävä Curtis, ehkä henkilöinä ärsyttivät alkuun. Ja toki Pruen vanhemmatkin, jotka sysäsivät pikkuveljen Pruen harteille, mutta nämä kaikki olivat ihan pikkuseikkoja.

Kirjassa on yllättäviä käänteitä. Se on samalla satu ja fantasiaa ja toi monin paikoin mieleen Narnian. Kirja on kuviettu, mukana on ihania kiíltäväpintaisia värikuviakin, mutta minut tarina ahmaisi niin mukaansa, etten juurikaan kuvitukseen ehtinyt keskittyä. Kansikuvakin olisi antanut viitteitä Sysimetsän asukkaista, jos sitä olisi vaivautunut tutkimaan.

Suosittelen ehdottomasti. Täytyy yrittää saada oma yksitoista vuotias lukemaan tämä. Vanhemmille lapsille saattaisi käydä ääneen luettuna iltasatunakin.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Tämä oli pitkään lukulistalla, ennen kuin sain aikaiseksi varata sen kirjastosta. Poirot ei varsinaisesti ole suosikkini, olen aina pitänyt enemmän Neiti Marplesta, vaikka on Poirotillakin ollut ne hyvät hetkensä.

Kirja itsessään on hyvä, mukaansa tempaava ja nopeasti luettava. Juoni on ehkä aavistuksen liian monimutkainen ja loppuratkaisu tyyliä eipäs sittenkään, mutta silti erittäin viihdyttävä ja mukava tarina. Kertojana toiminut rikosetsivä Catchpoolkin kertoo tarinaa ajoittain hivenen sarkastisesti ja kärsimättömästi. Ei minua sinänsä häirinnyt itse Poirotkaan. Poirotkin on melkein tarpeeksi Poirot. Silti jäin kaipaamaan Agatha Christien ääntä. Yksityiskohdat kyllä sopivat, mutta kokonaisuudesta puuttuu Agatha Christien ääni, tyyli kirjoittaa. Voi se olla suomennoksessakin, mutta jotain tästä jäi kuitenkin puuttumaan.

Näitä on kai tullut jo toinenkin. Luulen, että luen senkin kaikesta huolimatta.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Vihdoin sain kolmannen osan luettua lapsille iltasaduksi. Kolme ensimmäistä osaa Pottereista ovat mielestäni parhaat ja sen lisäksi samaan yltävät vain Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset. Seuraavia osia mieleni ei niin tekisi edes ääneen lukea, minusta oli niin puuduttavaa lukea itseksenikin tanssiaisista, suhdesotkuista ja Hermionen ja Harryn ja Ronin riidoista. Lapset vain olivat kovasti sitä mieltä, että iltasaduilla jatketaan Potter-linjalla.

Neil Gaiman: Fragile Things

Pitkästä aikaa luin englanniksi.En tiedä pitäisikö nyt alkaa lukemaan enemmän englanniksi vai jättää englanniksi lukeminen kokonaan, sen verran tahmeaa oli lukea englanninkielistä kirjaa pitkästä aikaa. Hyllystä löytyy kyllä muutamia englannin kielisiä kirjoja, joita ei suomennoksina saa, joten jälkimmäinen vaihtoehto ei luultavimmin tule onnistumaan.

Fragile Things on novellinkokoelma, jossa on hyvinkin erityyppisiä novelleja ja runojakin. Pidin suuresti Gaimanin Newerwherestä (se pitäisikin lukea uudestaan) ja Stardustista ja Coralinesta ja Haustausmaanpojasta ja American Godsista. Tämäkään ei huono ollut, mutta jotenkin novelleihin oli vaikeampi päästä sisälle. Ne eivät temmanneet mukaansa, niin kuin Gaimanin romaanit. Toki novellit noin muutenkaan ei ole oikein minun juttuni. Minun on hivenen vaikea keskittyä kokonaiseen kirjaan, jossa on vain lyhyitä juttuja. Tässä oli kyllä monta hyvääkin.

Irmelin Sandman Lilius: Tullen matka etelään

Tämä kirja toi mieleeni Narnian ja prinssi Kaspianin matkan maailman ääriin. Kuningas Tulle ei muista äitiään. Hän tietää tästä vain tarinat, joita on kerrottu. Toisten mukaan äiti oli vain orjatar, eikä Tullelle olisi kuulunut mitään äidin perintöä. Toisten tarinoiden mukaan hän on kaukaisen maan prinsessa, jonka Tullen isä on pelastanut. Etelästä äiti oli kuitenkin kotoisin, sen Tulle tietää varmaksi ja siksi hän varustaa laivansa matkaan. Jo ensimmäisessä pysähdyspaikassa Tulle miehistöineen joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja yksi Tullen miehistä saa surmansa. Tulle kokee tästä syvää syyllisyyttä ja jatkaa matkaansa yksin. Miehistö uskoo hänenkin kuolleen. Lopulta Tulle löytää äitinsä, oppii ettei totuuskaan ole aina yksiselitteistä ja aloittaa kotimatkansa.
Monitasoinen kirja, joka oli kauniisti kerrottu. Pidin.

Irmelin Sandman Lilius: Kuningas Tulle

Pitihän tämäkin sitten lukea, kun olen nyt muutenkin lukenut Irmelin Sandman Liliuksen tuotantoa. Kuningas Tulle kertoo Tulavallin kaupungin perustajasta kuninkaan poika Tullesta. Tullen vanhemmat velipuolet ajavat nuoren Tullen pois isänsä kodista ja Tulle pyytää mukaansa äidin perintönään 12 vuohta. Vuohineen Tulle suuntaa metsään, jonne hän perustaa valtakuntansa, josta pikkuhiljaa kasvaa vauras ja hyvin voiva. Tullen velipuolet käyvät sotaa keskenään ja Tullen valtakunta ottaa vastaan sieltä paenneita ihmisiä.
Lopulta toinen Tullen veljistäkin löytää tiensä Tuntulaan. Hän yrittää väkivalloin anastaa Tullen valtakunnan ja kieroin konstein lopulta puhuu Tullen mukaansa sotaretkelle vanhinta veljeään vastaan.
Kirja on kiehtova ja yksinkertaisuudessaan kaunis. Irmelin Sandman Lilius olisi tosiaan pystynyt luomaan Tolkieninkin veroisia fantasiamaailmoita, mutta jotenkin hänen pelkistetty tyylinsä vaikuttaa lukijan. Teokset ovat kuitenkin liian ohuita ollakseen eeppisiä ja siksi ne ovat melkoisen unohdettua lasten ja nuorten fantasiaa. Minä kuitenkin pidän näistä.

Irmelin Sandman Lilius: Yön hevoset

Tämä kirja päättää Rouva Suvi-trilogian, jonka edellisiä osia olivat Kultakruunun kuja ja Kullantekijän kammiossa. Halterin tyttöjen elämää kuvitteellisessa Tulavallin kylässä kuvataan edelleen. Nyt päähenkilönä on Silja, joka lupaa auttaa ensimmäisen osan lopulla isänsä kanssa merille paennutta Lassea selvittämään mitä Gripanderin talossa on tekeillä. Puro on saastunut jokea myöden ja ihmiset ovat vihaisia ja salamyhkäisiä.

Tämä oli taas oikein onnistunut sekoitus arkea, tosin menneiden aikojen arkea ja satuja ja taikuutta. Kirjaa ja sen tunntelmaa on vaikea kuvailla, osaan vain sanoa, että nautin sen lukemisesta.

Marjatta Kurenniemi: Putti Puuhkajasaarella

Onneli ja Anneli kirjoista tutun Putti Vaaksanheimon seikkailu Puuhkajasaarella. Putin seikkailuista on toinenkin kirja, Putti ja pilvilaivat, mutta se jäi nyt lukematta. Ehkä luen sen myöhemmin.

Muistelin pitäneeni tästä ja toisesta Putti kirjasta lapsena, eikä kirjan tarinassa nytkään ollut isompia vikoja. Putti on reipas ja rohkea päähenkilö, juuri sopiva joutumaan yllättäviinkin seikkailuihin.

Herra Vaaksanheimo löytää kirjastostaan kummallisen pillin ja puhaltaa siihen. Pillin puhalluksen seurauksena pihamaalle ilmestyy kummallinen puu, jota tutkiessaa herra Vaaksanheimo saa huomata, ettei kyseessä olekaan puu eikä lintu vaan puuhkaja. Puuhkaja nappaa herra Vaaksanheimon mukaansa ja kuljettaa tämän Puuhkajasaarelle, jossa herra Vaaksanheimo tapaa enonsa Vatti Vähätyisen.

Ruusukujallakin on taas ongelmia, joihin keksijä Vekotiitus keksii ratkaisun yhdessä Vatti Vähätyisen kanssa. Vaaksanheimot kuitenkin toteavat kaipaavansa rauhallisempia aikoja ja maisemia ja päättävät muutta kokonaan Puuhkajasaarelle. Pienten apua kuitenkin taas tarvitaan Ruusukujalla ja Putti seikkailuineen saa olla pääosassa.

Putin seikkailut Puuhkajasaarella on ihan mukava kirja. Aivan samalla tavalla en siitä kuitenkaan pitänyt kuin lapsena. Aivan varma en ole, törmäsinkö jo lapsena samoihin ongelmiin kuin nyt lukiessa. Marjatta Kurenniemellä, vaikka hän kirjoittaakin hyviä satuja, on aina opettavainen ja hieman saarnaava ote kirjoittamisessaan. Satuun eksyy mukaan luonnon saastumista ja tuhoutumista ihmisten toimesta. Se ei sinänsä ole huono, ikävistäkin asioista pitää voida kirjoittaa ja lastenkin on hyvä niistä tietää, mutta Marjatta Kurenniemen satujen tarjoamat ratkaisut ovat ainakin aikuislukijan silmään liian yksinkertaisia. Kuten Putti Puuhkajasaarella kirjassa ennen löytymätön alkuaine, joka puhdistaa luontoa. Tai dinosaurus, joka rakastuu kaivinkoneeseen. Tässä ehkä liika rikotaan sadun kaavaa, vaikka puhtaasti sadun maailmassa liikutaankin. Perinteisissä saduissa pahakin esitetään symbolisessa muodossa, Marjatta Kureniemen kirjat yhdistävät satua ja arkea ja minulle ainakin pieni ääni sanoo, ettei ratkaisut ole realistisia. Sanoi jo ehkä lapsena. Ei ole ihmelääkkeitä ahneuteen.

Toinen seikka, mikä kirjoissa pistää silmään on tyttöjen kuvaus. Putilla nyt on neuvokas pikkusisar Mini, mutta Putin toinen sisko Lilli on niin perinteinen tytön kuva ja reippaan Putin vastakohta, että se ärsyttää. Ärsytti jo lapsena.

Irmelin Sandman Lilius: Kullantekijän kammiossa

Bonadea menee piiaksi Gripanderin taloon oudolle vierasmaalaiselle herra Turiamille. Herra Turiamin huhutaan olevan velho, ja Bonadea pääseekin auttamaan erilaisissa alkemistisissa kokeiluissa, joista on jälkeenpäin vaikea sanoa, mikä oli totta ja mikä unta tai kuvitelmaa. 

Samaan aikaan Halterin tyttöjen äiti sairastuu. Sanna käy työssä savenvalajalla, ja Silja ja Sissela huolehtivat kodista. 

Fantasia, todellisuus, tosi ja kuvitelma kietoutuvat miellyttäväksi kertomukseksi, joka jättää lukijan vastuulle, mihin haluaa uskoa. Kieli on todella kaunista, niin kaunista että toivoo, että Irmelin Sandman Lilius olisi kirjoittanut jotain Mestaritontun tyylistä. Kirjan arkisuudessakin on vahvasti sadun ja taikuuden tuntu, mutta juuri arkisuus estää kertomusta kehittymästä huikaisevaksi saturomaaniksi ja tarina jää jollain tapaa määrittämättömäksi, vaikeaksi sijoittaa ja lokeroida. Pidin tästä kyllä ja luen lisääkin. 

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Sattumalta kirjastosta käteeni osunut kirja, ja olihan se lainattava. Aikoinaan on kuitenkin Annat ja Runotytöt tullut luettua, vaikka kirjailijan myöhemmin suomennettuja teoksia en olekaan lukenut. Pitkälti tämä kirja tuntui siltä kuin olisi tavannut vanhan ystävänsä vuosien jälkeen. Yhä samanlainen ja kuitenkin erilainen. 

Varsinaisesti tässä ei juurikaan kerrota Annasta ja Annan perheestä. He ovat enemmän sivuosassa. Jos kirjasta joku päähenkilö pitää nimetä, se on ehdottomasti Susan Baker, Blythejen taloudenhoitaja, joka mainitaan kyllä jokaisessa novellissa. Kirja on tosiaan novellikokoelma, jossa kerrotaan erilaisista Glen st. Maryn ja lähiseudun asukkaista. Novellien välissä on Annan jaAnnan pojan Walterin kirjoittamia runoja ja runojen jälkeen Blythen perheenjäsenten ajatuksia ja kommentteja. 

Vaikka novellit eivät Blyrheistä kerrokaan, tohtori Blythe ja tohtorinna ja heidän lapsensa mainitaan kyllä. Tällä tavalla perheestä saa aivan uuden kuvan, toisinaan ihailevan, toisinaan katkeran ja kateellisen. 

Runoihin en juurikaan jaksanut tällä lukukerralla paneutua, mutta luulen että palaan tähän uudestaan. Nyt tekisi mieli lukea kaikki Annat uudestaan (miksei Runotytötkin) ja etenkin myöhemmin kirjoitetut Annan perhe ja Anna opettajana, jotka nekin on suomennettu vasta 2000-luvulla. Toisaalta olisi mielenkiintoista lukea myös myöhemmin suomennettua tuotantoa.  Annan kaksi ensimmäistä osaa löytyisi kyllä puhelimesta e-kirjoinakin, hmm...