Steampunk! Höyryä ja Helvetinkoneita; Steampunk! Silintereitä ja Siipirattaita

Itse otin kokeeksi lukuun kaksi novellikokoelmaa [b]Steampunk Höyryä ja helvetinkoneita[/b] ja [b]Steampunk Silintereitä ja siipirattaita[/b]. Näitä on ilmestynyt kolmaskin Steampunk Koneita ja korsetteja, mutta sitä ei valitettavasti ollut meidän kirjastossa saatavilla. Novellikokoelmat on koottu kokonaan kotimaisilta kirjoittajilta, mutta antavat kattavan kuvan höyrypunkista. 

Itse odotan höyrypunkilta Sherlock Holmesmaista tunnelmaa ja ehkä hivenen samantapaista kirjoitustyyliäkin yhdistettynä Wild Wild West tyyliseen toimintaan ja The League of Extraordinary Gentlementin tyyliin. Novellit olivat eritasoisia, mutta mikään ei oikein vastannut odotuksia. Toki aina useamman kirjoittajan kokoelmista jokainen löytää ne suosikkinsa. Monista novelleista pidin, nimenä kyllä jäi mieleen vain ennestään tuttu Magdalena Hai, mutta osassa tuntui, että tarina ei ollut pääosassa vaan kummalliset keksinnöt. Ikään kuin kyseessä olisi erittäin teknologia painotteinen scifi, jossa jokainen teknologinen uudistus selitetään lukijan ihmeteltäväksi yksityiskohtaisesti. Minä en erikoisemmin välitä siitä scifin alalajista, joten ei ole ihmekään ettei vastaava tyylilaji aukea höyrypunkissakaan. Monessa mielestäni tarina, taikuus ja teknologia ei sulautunut yhteen kuten esimerkiksi Philip Pullmanin Universumien tomussa, jossa Lyran maailma vain on, eikä sitä selitetä juuri sen kummemmin. 

En ehkä vielä voi itseäni steampunkin faniksi sanoa, mutta ei kokoelmat kuitenkaan kylmäksi jättänyt. Novellit kun eivät muutenkaan ole minun juttuni. Jostain syystä keskittymiskykyni ei oikein riitä novelleiden lukemiseen. Pitääkin nyt yrittää löytää genren kirjoja luettavaksi. Näitä novellikokoelmia suosittelen kyllä kaikille genrestä kiinnostuneille. 

Umberto Eco:Ruusun nimi

Otin tämän kirjastosta ajatuksena, että tuleepa tämäkin luettua. Kirjan alkupuolen lukeminen oli tuskaa, hitaita selontekoja kerettiläisyyden olemuksesta, pohdintoja tiedonjanosta ja sen oikeutuksesta, väittelyitä Kristuksen köyhyydestä tai siitä nauroiko Kristus. Kerettiläisyyden osuus tarinassa jäi sivujuonteeksi, mutta naurun olemuksella oli suurestikin tekemistä loppuratkaisun kanssa. Kuten myös sillä onko tieto hyvästä vai pahasta. 

Nuori benediktiinimunkkikokelas Adson saapuu italialaiseen luostariin yhdessä mentorinsa Fra Williamin kanssa. Apotti pyytää heitä selvittämään murhenäytelmän, joka luostarissa on sattunut joitakin päiviä aikaisemmin. Tapaus ei kuitenkaan jää ainoaksi ja veljien ruumiita löytyy pian lisää. Kaikki näyttää liittyvän luostarin salaperäiseen kirjastoon ja etenkin siellä olevaan tiettyyn käsikirjoitukseen. 

Kirjan päähenkilöt, nuori Adson ja Fra William tuovat paikoin mieleen kuuluisia salapoliisipareja kuten Holmes ja Watson, Poirot ja Hastings. Fra Williamin päättelykyvyt yltävät kyllä salapoliisinerojen tasolle ja hän on lähes yhtä totuuden janoinen ja anteeksiantamaton virheilleen. Ja Adson toimii peilinä, jolle William päätelmiään esittää ja joka tekee omia tarkkoja havaintojaan ymmärtämättä niiden merkitystä. 

Kirjan puoleen väliin saakka olin varma, etten enää koskaan Econ kirjoihin tarttuisi. Vaikka sinänsä mielenkiintoisia nuo pitkät pohdinnat olivatkin, olivat ne myös aika työlästä luettavaa ja mielestäni hyvän tarinan kerronnan tiellä. Lukiessa oli sinänsä mielenkiintoista pohtia kerettiläisyyttä ja noitavainoja historian ja etenkin 200 vuotta myöhemmin tapahtuneen uskonpuhdistuksen näkökulmasta. Kerettiläisten tapojen kuvaus vastaa myös minun aikanaan uskontunnilla lukemaa roomalaisten kirjoittamaa kuvausta kristinuskosta mm. vastasyntyneiden uhraamisen ja vastaavien taikamenojen osalta. Jäin pohtimaan olivatko kerettiläisten tavat lopulta sen kummempia vai vain valtaa pitäneen kirkon vääristämiä. Uskonpuhdistushan lopulta on johtanut tiedon vapaaseen leviämiseen, vääränkin tiedon, ja saatavuuteen kaikille, myös niille jotka käyttävät sitä väärin. Ja vapaan tiedon leviämisen myötä uskonto on pitkälti menettönyt merkityksensä, eikä uskonto ja pelko ole enää keino hallita kansaa, mitä teemoja Ruusun nimikin käsittelee. Kenelle tieto kuuluu, kuka sitä saa käyttää? 

Naisen mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä kirjan kuvaamana aikana ovat olleet melko olemattomat. Naisasiaan kirjassa ei kummemmin puututa, mutta aika hurjalta tuntui nykyaikana ajatus naisen synnillisyydestä ja pahuudesta. Nainen oli automaattisesti paha ja viekas, jotain mitä piti kahlita ja hallita. 

Kirjasto on minulle pyhä paikka. Jo pelkkä pieni kunnan kirjastokin halpoine tusinapokkareineen saa aikaan pohjattoman onnen tunteen. Miten ihmeellinen onkaan täytynyt olla kirjassa kuvatun luostarin labyrinttikirjasto, jossa huone huoneen perään on käsinkirjoitettuja ja kuvitettuja nahkaselkäisiä, metallihelaisia kirjoja ja pergamenttikääröjä. Minkälainen aarre sen on täytynyt olla aikana jolloin painettua sanaa ei käytännössä ole ollut vaan kirjat on pääosin kopioitu käsin. Tieto on ollut harvojen etuoikeus. 

Kirjan loppupuoli, vaikka sinnekin joitakin pitkiä pohdintoja eksyikin, eteni rivakammin ja myönnän kyllä Econ ansiot kirjoittajana. Saatan hyvin uteliaisuutta tarttua kirjailijan teoksiin toistekin.