J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Luin tämän lapsille jokunen vuosi sitten, eikä kumpikaan valitettavasti innostunut. Tyttö oli ehkä ensimmäisellä luokalla, eikä poika vielä edes koulussa. Tyttö innostui lukemisesta, mutta lukuisista yrityksistäni huolimatta en saanut häntä innostumaan Pottereista. Tarvittiin ote Potterista koulukirjassa, ja samassa tyttö olikin lukenut kaikki Potterit. Ja katsonut elokuvat yhdessä veljensä kanssa. Tokalla luokalla oleva veli ei itse vielä lue, mutta sen verran arvostaa kirjoitettua sanaa, että pelkkä elokuvien katsominen ei riittänyt. Kirja pitää myös lukea, ja niinhän meillä nyt luetaan Pottereita iltasatuina. 

Itse olen kirjat lukenut englannin kielellä, mutta suomennos on kyllä omaa luokkaansa ja ilo lukea ääneen. Luvut ovat vain ajoittain liian pitkiä iltasaduiksi väsyneille lapsille, väsyneestä äidistä puhumattakaan. 

Kirja on edelleen hyvä. Pidän Harrysta, Ronista ja Hermionesta, mutta tietty taika ja lumous puuttui tällä lukukerralla. 

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Siitä on pitkä aika kun, olen lukenut kirjan päivässä. Kauhistuttavasta aiheestaan huolimatta tai ehkä sen takia Poika raidallisessa pyjamassa on nopealukuinen. Se ei ole pitkä kertomus, luvut ovat lyhyitä. 

Minulle kirjan tarina oli jo tuttu elokuvasta. Se ei kuitenkaan haitannut lukukokemusta, jotenkin jäi jopa kuva, että kirja oli asteen lohdullisempi kuin elokuva. Elokuvassa oli paljon sellaista, joka näkyi huolimatta yhdeksän vuotiaan pojan näkökulmasta. Kirjassa se tietyllä tavalla loutontaa sitä julmuutta ja pahuutta, mikä taustalla on. Minkä tietää tapahtuvan. 

Kirja on uskottava, omaa melkein yhdeksän vuotiastani kun katselen, niin enpä olisi hänen olleen sen tietoisempi tapahtumista. 

Itse jäin pohtimaan keskitysleirien todellisuutta. Kirjailija päättää tarinansa sanoihin "Tietysti kaikki tapahtui kauan aikaa sitten, eikä mitään sellaista voisi enää ikinä tapahtua. Ei tähän maailman aikaan. " Mutta se ei pidä paikkaansa, niin kamalaa kuin se onkin. 

Tämän pitäisi olla pakollista luettavaa yläasteella. 

Angie Sage: Tuli, Septimus Heap

Septimus Heap-sarjan viimeinen osa odotti minulla pitkään lukemista. Edellisen osan lukemisesta oli jo niin kauan, etten oikein enää muistanutkaan, mitkä sarjan kirjoista olin jo lukenut. Ja ehkä osaltaan halusin viivyttää viimeiseen osaan tarttumista. 

Tässä osassa Septimus Heap avustaa alkemisti Marcellus Pyeta tuhoamaan kaksinaamaisen sormuksen yhdessä parhaanvelhon Marcian kanssa. Kaksinaamainen sormus joutuu kuitenkin varastetuksi ja Septimuksen on hankittava se takaisin. 

Minä pidin Septimus Heap-sarjasta. Se oli hauska, maaginen ja vauhdikas. Sarjan nyt loputtua jäi haikea olo. Ainahan kirjat voi lukea uudestaan, mutta enempää ei taida olla tulossa. 

Poika raidallisessa pyjamassa

Tämä sattui sattumalta silmiin Netflixistä (juuri kun valiteltiin, ettei valikoimasta enää löydä mitään). Koska kirja on ollut pitkään lukulistalla, ajattelin että voisin elokuvankin katsella. Koska aikani on rajallista elokuva tuli katsottua pienissä pätkissä. 

Elokuva kertoo saksalaisesta Brunosta, joka sotilasisänsä uuden komennon vioksi joutuu perheineen muuttamaan maalle. Brunosta maalla on kummallista ja hän ihmettelee kovasti naapurifarmilla olevia ihmisiä, jotka kulkevat päivisinkin pyjamissa. Erään kerran hän karkaa tutkimusretkelle, päätyy farmin aidan taakse ja tutustuu samanikäiseen poikaan Shmueliin. 

Tämä oli aika kammottava elokuva. Oman osansa kammottavuuteen tuo, että Bruno on oman poikani ikäinen. Kuten Shmuelkin. Brunon perheessä leiriltä auttamassa käynyttä Pavelia kohdeltiin kuin mustia orjia amerikassa, täysin vailla ihmisarvoa ja oikeuksia. Se, mikä perheessä ja perheen lähipiirissä kuti pinnan alla. Kuinka tärkeää on uskoa oikeisiin aatteisiin, eikä asioista voi oikein puhua, jos on vaara, että paljastuu jotain vääränlaisia arvoja. Elokuvan loppu oli traaginen, mutta ei millään tavalla pahin. 

Voin vain todeta, että tätä minä en halua. Tästä ei koskaan ole kulunut tarpeeksi aikaa, että ihmiskunta voisi toistaa virheensä. Siltikin tämä on pelottavan ajankohtainen muistutus siitä, ettei kenelläkään ole oikeutta polkea ihmisarvoa ja niputtaa ihmisiä ja alkaa systemaattisesti vihaamaan ihmisrymää. 

Tämän elokuvan jälkeen tarvitsisi lääkkeeksi jotain iloista, jotain toivoa rakentavaa. 

Catherynne M. Valente:Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itserakentamallaan laivalla

Tämän kirjan nimi oli niin mainio, että se pääsi lukulistalleni heti kun näin nimen, vaikken sisällöstä mitään tiennytkään. Minulla oli suuria odotuksia tämän suhteen ja pienoinen pettymyshän se sitten oli. Ei niin iso pettymys, ettenkö lukisi jatko-osaa, mutta pettymys kuitenkin.

Tarina kertoo Syyskuu-nimisestä kaksitoista vuotiaasta tytöstä, joka eräänä päivänä jättää tiskit tiskialtaaseen ja karkaa satumaahan tuulen mukana pantterilla ratsastaen. Satumaassa ei ole asiat hyvin. Kiltin ja hyvän kuningatar Malvan on syrjäyttänyt paha ja julma Markiisitar, jota vastaan Syyskuu kunnon sadun sankarittaren lailla asettuu. Apunaan hänellä on Kirlisko ja Lauantai-niminen maridi.

Tarinan aineksetkin siis ovat kohdallaan, mutta kirjailijan kirjoitustyyli ei. Kirjoitustyylillä on haettu samaa kuin on esimerkiksi Liisan seikkailuissa ihmemaassa ja vaikka siinä ajoittain onnistutaankin - Satumaa on vähintään yhtä ihmeellinen ja outo paikka kuin ihmemaakin - kirjailijan tyyli tuntuu auttamattomasti vain rasittavalta ja holhoavalta. Mielestäni olen Liisa ihmemaassa kirjan lukenut ihan takeltelematta ja se on nopealukuinen ja olen sen lukenut lapsille ääneenkin ja nauttinut lukemisesta, mutta tämä kirja ei vain pääse tyylillisesti samaan. Teksti junnaa, takeltelee, holhoaa ja selittää liikaa, eikä ole oivaltavaa tai hauskaa.

Mutta kuten sanottu, jotain tässä oli kuitenkin, koska jos ei olisi ollut, en jatko-osaa aikoisi lukea. Nykyään olen onneksi oppinut kirjasarjoista, että jos ei lainkaan tykkää ensimmäisestä osasta, ei jatko-osien takia kannata vaivautua. Tämä saakoon nyt kuitenkin toisen mahdollisuuden.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Jo ensi kosketus tähän kirjaan oli lumoava. Sen kuvitettu kiiltävä kansi tuntuu hyvältä käteen ja sivujen reunat on metallin hohtoista violettia. Ja selatessa kaikki nuo yksityiskohtaiset kuvat saavat kirjan tuntumaan kiehtovalta, omalta. Omalta se tuntui ilmeisesti tyttärestäkin (10 v.), joka omi kirjan miltei heti ja kerkesi lukemaankin ensimmäisenä. Itse luin tämän sitten iltasaduksi molemmille, koska poika (8 v.) ei lue itse - ainakaan vielä. Poikaa ärsyttää tavattomasti tytön lukeminen ja tasoittaakseen tilannetta tyttö pyytää minua lukemaan hyviä kirjoja iltasaduksi. Toimiihan se niinkin...

Olisin halunnut lukea tämän kirjan rauhassa nautiskellen, hitaasti kuvista nauttien, mutta oli se hauska iltasatunakin. Kirja sisältää paljon hauskoja hahmoja, joista osa on kepeitä viittauksia oikeisiin historiallisiin henkilöihin tai kirjallisuuden henkilöihin. Juonikin on mitä mainioin, sopivan seikkailu linnanneitomaisissa tunnelmissa ripauksella kauhua höystettynä. Mainio lastenkirja.

Ada Gootti asuu isänsä linnassa ja on yksinäinen. Eräänä yönä hän kuulee aivastuksen huoneestaan ja löytää pienen hiiren haamun. Hiiri pyytää Adaa poistamaan maalliset jäännöksensä loukusta, joka koitui hiiren kohtaloksi ja tästä alkaa seikkailu. Aamulla Ada nukkuu pidempään ja saapuu aamupalalle myöhässä ja kohtaa yllätyksekseen keittiöstä palvelusväenlapsia. Näiden kanssa on hyvä alkaa selvittää, mitä katalia suunnitelmia on Kalmatollon sisäriistanvartijalla Nurjamaalla on.

Suomennos on taattua laatua Jaana Kapari-Jatalta. Tämä olisi varmaan ollut hyvä alkuperäiskielelläkin, mutta koska arvelin, että neiti 10 v. voisi tästä pitää, ostin sen suomeksi. Näitä on onneksi tulossa lisääkin.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley on tulossa yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Kuten aina suosikkikirjailijoiden ja etenkin suosikkikirjailijoiden kirjasarjojen kohdalla ongelma on, että kun saa yhden luettua, tekee heti mieli tarttua seuraavaan. Ja ei tee. Toisaalta tekee mieli säästellä luettavaa, etenkin jos tietää, ettei seuraavan osan jälkeen näitä ole vielä enempää suomennettu. Tämä lisää ongelmia, sitä alkaa miettiä, pitäisikö jo suomennetut osat ostaa omaksi (ehdottomasti), jota suomentamista yhä jatkettaisiin. Toisaalta näitä voisi hyvin lukea alkuperäiskielelläkin, jolloin luettavaa olisi ostaessa saatavilla paljon enemmän.

Hopeisen hummerihaarukan tapausta säästelin joulukirjaksi. Se oli yksi harvoista toiveistani joululta; maata sohvalla juuri tätä kirjaa ahmien. Eikä kirja tuottanut pettymystä.

Flavia de Luce käy ennustajalla, joka povaa hänelle synkkää kohtaloa. Kun Flavia vahingossa kaataa mustalaisnaisen teltassa kynttilän ja polttaa teltan poroksi, tarjoutuu hän tarjoamaan mustalaisnaiselle paikkaa kotitilansa mailta, paikasta, jossa mustalaiset ovat ennenkin leiriytyneet.

Mustalaisnainen ei kuitenkaan kauaa ehdi olemaan leirissä, kun Flavia herää keskellä yötä kotoaan kummallisiin ääniin ja löytää paikallisen salakalastajan hallista. Koska on melkein jo aamu, hän lähtee tapaamaan mustalaisnaista, mutta löytääkin tämän pahoinpideltynä ja kuolemankielissä.

Kun paikallinen salakalastaja vielä löytyy kuolleena Buckshawin mailta hopeinen hummerihaarukka nenässään, on Flavialla taas tapaus selvitettävänä. Liittyvätkö tapaukset toisinsa ja miten tapaukseen liittyvät takaneduskoirat Sally ja Shoppo?

Kirja oli todellinen nautinto lukea.

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

Alussa tämä kirja tuntui todella hankalalta päästä sisään. Tarina ikään kuin alkoi ei mistään, se oli vieras ja vaikea hahmottaa. Lukija joutui keskelle vierasta maailmaa, jota oli vaikea ymmärtää. Kirja myös eteni paikoitellen hyvin verkkaisesti, välillä tuntui, ettei tarina edennyt mihinkään. Kaikesta tästä huolimatta se kuitenkin oli hyvä kirja. Kirja, joka jäi kaihertamaan mieltä ja jonka henkilöiden nimet jäi kaikumaan mielessä vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Kirja kertoo Lunnista, joka ei ole oikea poika. Minulle jäi avoimeksi, mitä Lunni ja hänen sisaruksensa oikeasti ovat. Lunni on elänyt koko ikänsä puussa, suolla, korkean vesiputouksen yläpuolella sisarustensa kanssa. Heidän tehtävänään on nähdä unia ja he pystyvät muokkaamaan unimaailmaa mielensä mukaan. Lunni ja hänen sisaruksensa ovat äitinsä Horroskehrääjän osia ja Horroskehrääjä pystyy luomaan ja tuhoamaan lapsia mielensä mukaan. Lunni järkyttyy sisarensa Sinikukun kohtalosta kadota äitiinsä ja alkaa suunnitella pakoa tosimaailmaan. Tämä on se, mistä kirja alkaa. Alussa on vain Lunni, joka karkaa kotoa. Matka on kerrottu hyvin unenomaisesti, verkkaisesti ja siksi siihen on niin vaikea alkuun päästä käsiksi.

Karattuaan Lunni tietää, että hänen pitää palata pelastaakseen ihmiset tosimaailmassa ja sisaruksensa puussa. Palaamamista varten hän tarvitsee linnun ja rohtoa, jolla kasvattaa linnusta suuri, sellainen jolla voi lentää. Rohtoa saa noita Palilalta, mutta noita Palila antaa Lunnille tehtävän pelastaa konetyttö t23. Lunni ei kuitenkaan voi viedä konetyttöä Palilalle ja yhdessä he jatkavat matkaansa kohti Lunnin kotia. Lunni palatakseen ja t23 tullakseen oikeaksi ihmiseksi.