Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien

Library Thingin mukaan olin lukenut tämän ennenkin. Sitä en kyllä muistanut, kun ostin tämän kaupan alelaarista. Kirjan lukeminen oli hidasta, vaikka monella tapaa se on helppolukuinen. Teksti on isoa ja suhteellisen kiinnostavaakin, mutta kuva Tolkienista jää kuitenkin suhteellisen pinnalliseksi. Ehkä siksi lukeminen takkusi. 

Varsinaisesti kirjavei ole huono. Se on hyvä perusteos Tolkienin tuotosten ystäville. Itselleni se ei vain tarjonnut mitään uutta ja siksi ehkä olenkin unohtanut, että luin tämän aikaisemmin. 

Chappie

Chappie kertoo tekoälyn kehittäjästä, joka ei saa projektilleen tukea työpaikaltaan ja varastaa epäkuntoisen poliisirobotin. Kehittäjän epäonneksi pieni rikollisjengi suunnitelee ryöstöä, jonka onnistumisen edellytyksenä on poliisirobottien kytkentä pois päältä. Rikollisjengi sieppaa kehittäjän ja hän joutuu asentamaan tekoälyn varastamaansa poliisirobottiin ja luovuttamaan sen jengille. Robotti nimetään Chappieksi.

Tämä oli hauska ja koskettava elokuva. Se herätti paljon ajatuksia inhimillisyydestä ja ennakkoluuloista. Chappie, joka on viaton ja tietämätön kuin lapsi, joutuu kamppailemaan toisaalta luojansa moraalikäsitysten kuin rikollisjengin, josta muodostuu Chappien perhe, arvojen kanssa.

Suosittelen

Sin City: A Dame to Kill for

Muistelen, etten niin välittänyt ensimmäisestä Sin City elokuvasta. Se oli silloin liian synkkä ja juonen kulkua oli vaikea seurata, koska muistaakseni kertoja hahmo vaihtui välillä.

Tästä melkeinpä pidin, tai ainakaan se ei ollut huono. Tai ehkä pidin elokuvan toteutuksesta, vaikka itse tarina olikin liian synkkä ja väkivaltainen. Juoni oli selkeä, vaikka kertojahahmo vaihtuikin ajoittain ja alkuun oli hieman hankalaa seurata tapahtumia. Kerronta oli hyvin sarjakuvamaista, mutta juoni kulki eteenpäin ja kaikki tapahtumat saivat lopussa jonkinlaisen päätöksen.

Fury

Tämä tuntui hyvin todenmukaiselta kuvaukselta sodasta. Elokuva seurasi juonta, mutta juoni ei ollut ollenkaan pääosassa, vaan elokuva kulki pitkälti henkilöiden varassa. Se oli tuokio sodan järjettömyydestä, toivosta, pelosta, inhimillisyydestä ja julmuudesta. 

Ei tästä oikein osaa muuta sanoa. Elokuva sai ajattelemaan kaikkia, jotka todella ovat kokeneet sodan kauheuden, minun isoisiäni, isoäitejäni. 

Suosittelen. Tämä oli vaikuttava, hyvin toteutettu ja omalla tavallaan kaunis. 

Zizou Corder:Leijonapoika

Leijonapoika kertoo Charliesta. Charlie ajattelee muuten olevansa aivan tavallinen poika paitsi, että hän osaa kissojen kieltä. Eräänä päivänä kuitenkin Charlien vanhemmat katoavat, ja eräs isompi poika, Rafi Sadler, pyytää häntä mukaansa. Hyvin pian Charlie kuitenkin huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan ja aloittaa pakomatkansa ja vanhempiensa etsinnät. Kissojen avulla hän saa selville, että vanhemmat on siepattu ja heitä ollaan viemässä Ranskaan, Pariisiin.

Charlie lähtee sirkuslaivan matkaan, jossa hän pääsee leijonapojaksi. Matkan varrella hän tutustuu leijoniin ja saa lisää tietoa vanhemmistaan. Mitä ovat allergentit ja miksi astmalääkettä kehitelleet vanhemmat on siepattu?

Ystäväni suositteli tätä kirjaa minulle, ja pidin tästä suunnattomasti. Ainoana miinuksena kirjan, jotkut lauserakenteet tuntuivat kömpelöiltä ja haittasivat hyvää tarinankerrontaa, mutta siihenkin tottui. Kirjan tarina on taitavasti rakennettu, sen lähtökohdat ovat Charliessa. Maailmaa, jossa Charlie elää ei selitellä sen kummemmin. Pienistä viitteistä lukijalle aukeaa, ettei eletä nykyaikaa, vaan ehkä lähitulevaisuutta, jossa ilmansaasteet ovat aiheuttaneet kaikille astman. Jollain tapaa tämä ympäröivän maailman selittelyn niukkuus toi mieleen Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Pidin myös siitä, ettei Charlien ikää paljastettu, näin lukija saa itse muodostaa mielikuvan.

Leijonapoikaa on hyvin vaikea luokitella. Toisaalta se on kerrottu hyvin arkisesti kuin se olisi täysin realistinen nuortenkirja. Toisaalta se pitää sisällään fantastisia aineksia kissaa puhuvine poikineen ja kelluvine sirkuksineen. Toisaalta se on dystopia ja toisaalta ihan jännityskertomus. Kirjastossamme se löytyi nuorten dekkarihyllystä. 

Totoro

Vietettiin lasten kanssa leffailta ja yllätyksekseni elokuvaksi valikoitui Totoro. Totoro kyllä kestää sen uusinta katselunkin ja sopii vanhemmillekin katsojille.

Elokuva on herttainen ja koskettava. Siinä on syvyyttä ja tunnetta ja sen animaatiojälki on ihastuttavaa.

Inception

Olin nähnyt tämän elokuvan ennenkin. En vain muistanut sitä, koska elokuvan kerronta on hidasta ja vaatii katsojalta hereillä oloa ja todella elokuvan seuraamista. Elokuvassa seikkaillaan unissa ja unet ovat kerrostuneet ja loppu jopa vihjaa, ettei elokuvan todellisuuskaan ollut kuin unta. Vaikuttava ja vaikea elokuva, mutta todella onnistunut ja tiivistunnelmainen.

Isoimmat ongelmat elokuvassa minulle olivat, etten erityisemmin pidä Leonardo di Capriosta enkä sen puoleen pitänyt Ellen Pagestakaan. Molemmat kuitenkin tekevät ihan hyvät roolisuoritukset.

Luulen, että tämä on vielä katsottava jokusen kerran, ennen kuin voin todella sanoa sen katsoneeni ja sisäistäneeni. Uusintoja odotellessa.

Tiina Nopola: Siiri tekee maalin, Siiri ja yläkerran Onni

Lapseni ovat valitettavasti kasvaneet ohi kuvakirjoista. Tai saa heille satunnaisesti joitakin luettua, mutta etenkin nuorempi, poika, on hyvin vastahankainen suurimmaksi osaksi kuvakirjojen suhteen. Ei se haittaa. Onneksi minulla on työ, jonka puitteissa voin lukea kuvakirjoja vaikka kuinka. Tai pakko tunnustaa. En minä niitä työn takia lue. Ihan itseni takia. Kuvakirjat ovat hauskoja.

Siiri on mielestäni onnistunut sarja. Kuvitukset hauskoja ja jokaisen kirjan idea riittävän yksinkertainen, että se jaksaa loppuun saakka. Nämä olisivat oivallisia ääneen luettavia. Siiri tekee maalin ja Siiri ja yläkerran Onni kirjojen lisäksi olen lukenut ainakin kirjat Siiri ja kolme Ottoa, Siiri ja kauhea kummitus ja Siiri ja villi taapero.

Tiina ja Sinikka Nopola ovat onnistuneet luomaan kiinnostavia hahmoja, vaikka aluksi en niin Heinähatusta ja Vilttitossusta tai Risto Räppääjästä välittänytkään.

Michael Ende: Mielinkielinliemi

Tarina vailla loppua on minun ja lasten yksi suosikkikirja. Itse pidin lapsena paljon myös Mielinkielinliemestä (Momosta en niinkään, vaikka sekin pitäisi nyt aikuisiällä lukea uudestaan, hmm, ehkä sekin lapsille iltasaduksi). Kirja on erittäin hauska ja noudattaa pitkälti samaa ideaa kuin tv-sarja 24 tosin tässä korpilla ja kissalla ei ole edes sitä 24 tuntia aikaa pelastaa maailma.

On uuden vuoden aatto ja Pelsepuupi Pönttöpää ja hänen tätinsä Tyyranna Vampyrra aikovat valmistaa taikajuoman, joka toteuttaa heidän katalimmatkin toiveensa. Maailman pelastajiksi valikoituvat niinkin epätavalliset sankarit kuin pikkuinen kissa Mauricio di Mauro ja ikäkulu korppi Jaakoppi Korpinvarvas. Mutta ehtivätkö eläimet pelastaa maailman Pelsepuupin ja Tyyrannan katalilta aikeilta ennen keskiyötä. Kello käy ja jännitys tiivistyy.

Luvut on tässä kirjassa merkitty kelloin, joista voi seurata ajan kulumista. Lapsena tämä oli todella jännittävä ja koukuttava kirja, mutta ei ehkä toiminut ihan ääneenlukiessa. Siinä missä Tarina vailla loppua on sujuva ja luonteva lukea ääneen, tämä on liian toiminnantäytteinen ja hektinen. Mainio kirja tämä kuitenkin on. Lapsetkin tuntuivat tykänneen.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Tämä oli toinen kirjastosta mukaan tarttunut Christie, kun olin lukenut Curranin Agatha Christien muistikirjoja käsittelevät kirjat. Toisaalta tämäkin oli yksi Christie, jonka luin mielellään uudestaan, koska Curran oli sitä niin kehunut ja itse muistelin, etten siitä niin pitänyt.

10 henkilöä kutsutaan salaperäiselle Neekerisaarelle. Kaikilla kymmenellä on jokin salaisuus ja kun henkilöt alkavat kuolla yksi toisensa jälkeen, on selvää, että yksi joukosta on murhaaja.

Eikä tämä ole suosikki Christieni vieläkään, vaikka hyvä kirjahan tämä on. Hyvin kirjoitettu. Hyvä idea. Minulle se ei vain toimi. Jos tämä olisi ollut arvoitusdekkari, jossa se kuuluisa salapoliisi saapuu saarelle, josta löytyy 10 ruumista ja alkaa selvittää tapausta, silloin ehkä olisin pitänyt tästä enemmän. Tosin silloin ei oltaisi päästy niin hyvin hyytävään tunnelmaan, joka kirjassa vallitsee kaikkien vahtiessa toisiaan. Mielestäni lopun tunnustuskaan ei toiminut. Toki se selvittää lukijalle, mitä on tapahtunut, mutta aivan väärällä tavalla.

Minulle olennaista salapoliisitarinan lukemisessa on syyllisen etsimisen seuraaminen. Kaikki johtolangat, oikeat ja väärät, päätelmät ja virhearviot, tiivistyvä tunnelma, kun silmukka syyllisen ympärillä kiristyy. Itse en välitä ratkaista murhajaa. Tästä kirjasta tuo puuttuu.

En todellakaan ymmärrä, miksi Curran asettaa tämän niin korkealle sijalle Christien kirjojen joukossa. Muutama Christie olisi kiva vielä lukaista. Haaveilen (salaa) Marple-tarinoiden ostamisesta omaksi.