Steampunk! Höyryä ja Helvetinkoneita; Steampunk! Silintereitä ja Siipirattaita

Itse otin kokeeksi lukuun kaksi novellikokoelmaa [b]Steampunk Höyryä ja helvetinkoneita[/b] ja [b]Steampunk Silintereitä ja siipirattaita[/b]. Näitä on ilmestynyt kolmaskin Steampunk Koneita ja korsetteja, mutta sitä ei valitettavasti ollut meidän kirjastossa saatavilla. Novellikokoelmat on koottu kokonaan kotimaisilta kirjoittajilta, mutta antavat kattavan kuvan höyrypunkista. 

Itse odotan höyrypunkilta Sherlock Holmesmaista tunnelmaa ja ehkä hivenen samantapaista kirjoitustyyliäkin yhdistettynä Wild Wild West tyyliseen toimintaan ja The League of Extraordinary Gentlementin tyyliin. Novellit olivat eritasoisia, mutta mikään ei oikein vastannut odotuksia. Toki aina useamman kirjoittajan kokoelmista jokainen löytää ne suosikkinsa. Monista novelleista pidin, nimenä kyllä jäi mieleen vain ennestään tuttu Magdalena Hai, mutta osassa tuntui, että tarina ei ollut pääosassa vaan kummalliset keksinnöt. Ikään kuin kyseessä olisi erittäin teknologia painotteinen scifi, jossa jokainen teknologinen uudistus selitetään lukijan ihmeteltäväksi yksityiskohtaisesti. Minä en erikoisemmin välitä siitä scifin alalajista, joten ei ole ihmekään ettei vastaava tyylilaji aukea höyrypunkissakaan. Monessa mielestäni tarina, taikuus ja teknologia ei sulautunut yhteen kuten esimerkiksi Philip Pullmanin Universumien tomussa, jossa Lyran maailma vain on, eikä sitä selitetä juuri sen kummemmin. 

En ehkä vielä voi itseäni steampunkin faniksi sanoa, mutta ei kokoelmat kuitenkaan kylmäksi jättänyt. Novellit kun eivät muutenkaan ole minun juttuni. Jostain syystä keskittymiskykyni ei oikein riitä novelleiden lukemiseen. Pitääkin nyt yrittää löytää genren kirjoja luettavaksi. Näitä novellikokoelmia suosittelen kyllä kaikille genrestä kiinnostuneille. 

Umberto Eco:Ruusun nimi

Otin tämän kirjastosta ajatuksena, että tuleepa tämäkin luettua. Kirjan alkupuolen lukeminen oli tuskaa, hitaita selontekoja kerettiläisyyden olemuksesta, pohdintoja tiedonjanosta ja sen oikeutuksesta, väittelyitä Kristuksen köyhyydestä tai siitä nauroiko Kristus. Kerettiläisyyden osuus tarinassa jäi sivujuonteeksi, mutta naurun olemuksella oli suurestikin tekemistä loppuratkaisun kanssa. Kuten myös sillä onko tieto hyvästä vai pahasta. 

Nuori benediktiinimunkkikokelas Adson saapuu italialaiseen luostariin yhdessä mentorinsa Fra Williamin kanssa. Apotti pyytää heitä selvittämään murhenäytelmän, joka luostarissa on sattunut joitakin päiviä aikaisemmin. Tapaus ei kuitenkaan jää ainoaksi ja veljien ruumiita löytyy pian lisää. Kaikki näyttää liittyvän luostarin salaperäiseen kirjastoon ja etenkin siellä olevaan tiettyyn käsikirjoitukseen. 

Kirjan päähenkilöt, nuori Adson ja Fra William tuovat paikoin mieleen kuuluisia salapoliisipareja kuten Holmes ja Watson, Poirot ja Hastings. Fra Williamin päättelykyvyt yltävät kyllä salapoliisinerojen tasolle ja hän on lähes yhtä totuuden janoinen ja anteeksiantamaton virheilleen. Ja Adson toimii peilinä, jolle William päätelmiään esittää ja joka tekee omia tarkkoja havaintojaan ymmärtämättä niiden merkitystä. 

Kirjan puoleen väliin saakka olin varma, etten enää koskaan Econ kirjoihin tarttuisi. Vaikka sinänsä mielenkiintoisia nuo pitkät pohdinnat olivatkin, olivat ne myös aika työlästä luettavaa ja mielestäni hyvän tarinan kerronnan tiellä. Lukiessa oli sinänsä mielenkiintoista pohtia kerettiläisyyttä ja noitavainoja historian ja etenkin 200 vuotta myöhemmin tapahtuneen uskonpuhdistuksen näkökulmasta. Kerettiläisten tapojen kuvaus vastaa myös minun aikanaan uskontunnilla lukemaa roomalaisten kirjoittamaa kuvausta kristinuskosta mm. vastasyntyneiden uhraamisen ja vastaavien taikamenojen osalta. Jäin pohtimaan olivatko kerettiläisten tavat lopulta sen kummempia vai vain valtaa pitäneen kirkon vääristämiä. Uskonpuhdistushan lopulta on johtanut tiedon vapaaseen leviämiseen, vääränkin tiedon, ja saatavuuteen kaikille, myös niille jotka käyttävät sitä väärin. Ja vapaan tiedon leviämisen myötä uskonto on pitkälti menettönyt merkityksensä, eikä uskonto ja pelko ole enää keino hallita kansaa, mitä teemoja Ruusun nimikin käsittelee. Kenelle tieto kuuluu, kuka sitä saa käyttää? 

Naisen mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä kirjan kuvaamana aikana ovat olleet melko olemattomat. Naisasiaan kirjassa ei kummemmin puututa, mutta aika hurjalta tuntui nykyaikana ajatus naisen synnillisyydestä ja pahuudesta. Nainen oli automaattisesti paha ja viekas, jotain mitä piti kahlita ja hallita. 

Kirjasto on minulle pyhä paikka. Jo pelkkä pieni kunnan kirjastokin halpoine tusinapokkareineen saa aikaan pohjattoman onnen tunteen. Miten ihmeellinen onkaan täytynyt olla kirjassa kuvatun luostarin labyrinttikirjasto, jossa huone huoneen perään on käsinkirjoitettuja ja kuvitettuja nahkaselkäisiä, metallihelaisia kirjoja ja pergamenttikääröjä. Minkälainen aarre sen on täytynyt olla aikana jolloin painettua sanaa ei käytännössä ole ollut vaan kirjat on pääosin kopioitu käsin. Tieto on ollut harvojen etuoikeus. 

Kirjan loppupuoli, vaikka sinnekin joitakin pitkiä pohdintoja eksyikin, eteni rivakammin ja myönnän kyllä Econ ansiot kirjoittajana. Saatan hyvin uteliaisuutta tarttua kirjailijan teoksiin toistekin. 

Zootropolis

Jotenkin tämä elokuva päätyi ehdottomasti katsottavien listalle, vaikka juoni suurkaupungin ensimmäisestä kanipoliisista ei oikein iskenytkään. Ja kerran ei lasten kanssa käyty katsomassa elokuvateatterissa, ostettiin omaksi 3d:nä. (Säästettiin muuten 5,85 € ja jos miehelle lasketaan lippu, säästöön saa lisätä 12 €.) 

Leffa kertoo Zootropoliksen ensimmäisestä kanipoliisista, joka määrätään parkkipirkoksi. Judy Hops kuitenkin uskoo unelmiinsa ja tietää olevansa oikeuden puolella. Hän pääseekin jutun jäljille, josta muilla poliiseilla ei ole hajuakaan. Avukseen hän saa kieron ketun, Nick Wilden. 

Elokuvassa on Poliisiopistomaisia fiiliksiä ja se on taattua Disney laatua. Mainio niin animaatiojälkeä kuin ääninäyttelyä myöden. Me katsoimme suomeksi puhutun version, koska poika ei edelleenkään lue tekstejä. 

Lautapelejä

Meidän kirjastosta saa lainattua lautapelejä. Mukaan tarttuikin tällä kertaa kolme peliä, joista ensimmäisenä pääsi testiin Kaleidos. Peliin kuuluu 10 kuvalaattaa, tiimalasi ajan ottoon, kirjainkorttipakka, muistilehtiö ja lyijykyniä. Peli-idea on yksinkertainen. Valitusta kuvasta pitää tietyn ajan kuluessa löytää mahdollisimman monta tietyllä kirjaimella alkavaa sanaa. Pelissä ei niinkään pärjää se, joka löytää eniten sanoja vaan se, joka keksii omapeäisempiä ilmauksia asioille. Toki muiden pelaajien hyväksymissä rajoissa.

Heti ensimmäisen pelin jälkeen todettiin, että tiimalasi on huono ajanottoon. Kukaan ei ehdi seurata tiimalasia. Käytimme puhelinta kahden minuutin ajastuksella, hälytys päätti kierroksen. Peli on mainio. Sopii monen ikäisille, myös seurapeliksi aikuisten illanistujaisiin. Ehdottomasti omaksi hankkimisen arvoinen. 

Toinen mukaan tullut peli oli Alfapet. Alfapet on perinteinen sanapeli, jossa ruudukkoon muodostetaan sanoja satunnaisesti valituista kirjaimista. Tämän pelaaminen onnistui hieman sovelletuin säännöin 9- ja 10- vuotiaiden kanssa, emmekä kovin tarkkoja olleet sanojen laadusta miehenkään kanssa pelatessa ja pelasimme muutenkin vähän sovelletuilla säännöillä. 

Peli oli sen verran mukava, viihdyttävä ja hauska, että hankimme kotiimme sekä Alfapetin että Scrabblen. Pelit ovat miltei identtiset, Scrabblessa vain peliruudukko on Alfapetin ruudukkoa pienempi ja kirjaimia taitaa olla vähemmän. Kurjainten pisteytys ja suhde on myös meidän mielestämme Scrabblessa parempi. 

Viimeisenä lainattuna pelinä lautapeli King of Tokyo, joka näistä oli yhdeksän vuotiaan pojan suosikki. Enkä ihmettele. Peliä pelataan erilaisilla hirviöillä, mukana Godzilla, avaruushirviöitä, King Kong jne. ja tarkoituksena on taistella toisten pelaajien kanssa Tokion herruudesta. Säännöt olivat alkuun hieman epäselvät, mutta päästiin peliä pelaamaan kuitenkin.  9- ja 10-vuotiaiden kanssa ei oikein strategiseen taistoon päässyt, heidän kanssaan pelaaminen meni lähinnä elämäpisteiden vähentämiseen toisilta pelaajilta. En osaa sanoa, olisiko pelissä enemmän strategisia ulottuvuuksia aikuispelaajien kesken tai isommalla porukalla. Ihan viihdyttävä peli kuitenkin, lainaamme tämän varmasti uudestaankin. 

Colin Meloy: Sysimetsä

Prue elää aivan tavallista elämää, kun yhtäkkiä jotakin tavatonta tapahtuu. Varikset sieppaavat hänen pikkuveljensä ja kuljettavat hänet Tiettömään Korpeen, metsään, jonne ihmiset vain eivät mene. Prue kuitenkin haluaa pelastaa veljensä, ja metsässä häntä odottaakin monta yllätystä.

Tämä oli hyvä kirja. Kirjoitustyyli oli melko rauhallinen, mutta tarina eteni sujuvasti. Kieli oli hyvää. Prue ja Pruen mukaan tullut ystävä Curtis, ehkä henkilöinä ärsyttivät alkuun. Ja toki Pruen vanhemmatkin, jotka sysäsivät pikkuveljen Pruen harteille, mutta nämä kaikki olivat ihan pikkuseikkoja.

Kirjassa on yllättäviä käänteitä. Se on samalla satu ja fantasiaa ja toi monin paikoin mieleen Narnian. Kirja on kuviettu, mukana on ihania kiíltäväpintaisia värikuviakin, mutta minut tarina ahmaisi niin mukaansa, etten juurikaan kuvitukseen ehtinyt keskittyä. Kansikuvakin olisi antanut viitteitä Sysimetsän asukkaista, jos sitä olisi vaivautunut tutkimaan.

Suosittelen ehdottomasti. Täytyy yrittää saada oma yksitoista vuotias lukemaan tämä. Vanhemmille lapsille saattaisi käydä ääneen luettuna iltasatunakin.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Tämä oli pitkään lukulistalla, ennen kuin sain aikaiseksi varata sen kirjastosta. Poirot ei varsinaisesti ole suosikkini, olen aina pitänyt enemmän Neiti Marplesta, vaikka on Poirotillakin ollut ne hyvät hetkensä.

Kirja itsessään on hyvä, mukaansa tempaava ja nopeasti luettava. Juoni on ehkä aavistuksen liian monimutkainen ja loppuratkaisu tyyliä eipäs sittenkään, mutta silti erittäin viihdyttävä ja mukava tarina. Kertojana toiminut rikosetsivä Catchpoolkin kertoo tarinaa ajoittain hivenen sarkastisesti ja kärsimättömästi. Ei minua sinänsä häirinnyt itse Poirotkaan. Poirotkin on melkein tarpeeksi Poirot. Silti jäin kaipaamaan Agatha Christien ääntä. Yksityiskohdat kyllä sopivat, mutta kokonaisuudesta puuttuu Agatha Christien ääni, tyyli kirjoittaa. Voi se olla suomennoksessakin, mutta jotain tästä jäi kuitenkin puuttumaan.

Näitä on kai tullut jo toinenkin. Luulen, että luen senkin kaikesta huolimatta.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Vihdoin sain kolmannen osan luettua lapsille iltasaduksi. Kolme ensimmäistä osaa Pottereista ovat mielestäni parhaat ja sen lisäksi samaan yltävät vain Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset. Seuraavia osia mieleni ei niin tekisi edes ääneen lukea, minusta oli niin puuduttavaa lukea itseksenikin tanssiaisista, suhdesotkuista ja Hermionen ja Harryn ja Ronin riidoista. Lapset vain olivat kovasti sitä mieltä, että iltasaduilla jatketaan Potter-linjalla.